Paluu itseeni

Kuka minä olen? Tämä kysymys esiintyi muutamissa blogeissa ja eteni kai haasteen muodossa.

Itsekunkin on hyvä miettiä, kuka minä olen?  Olenko minä yhtään mitään vai olenko paljonkin.

Mikä siinä onkin että unohdan käytännössä ikäni ja se on vain numero jossain kelakortissa. Tunnen itseni  aika usein melkein kakaraksi. Pientä kuritonta kokeilunhalua löytyy moneen lähtöön..

Olen siis kokeileva ja helposti innostuva. Innovaatinenkin joskus, saan mahtavia ahaa ideoita , jotka kyllä usein jäävät sellaisiksi.

Se on se numero siellä kelakortissa, se on sen syy. Tuntuu kuitenkin taas kivalta katsoa kuvaa , josta tunnistaa kasvoni, kunhan tämä hiusväri lopullisesti häviää. Vielä muutama perusteellinen pesu, niin olen ulkoisesti oma itseni.

Siitä mitä olen joskus ollut , unohdetaan se. Se on liian suuri romaani blogiin.  Tahdon katsoa tätä päivää ja kysyä itseltäni, kuka olen nyt?  Nainen, yhä edelleen kurittoman kokeileva, mutta pikku antennit pystyssä korvien takana. Ei enää helposti huijattavissa, enkä liion  tee mitään kovin mahdotonta. Eteeni on tullut  pieniä esteitä , sieltä kelakortista:)) laitan sen kortin kyllä piiloon muiden korttien alle, että se ei niin kovin ilku.

Mitä tahdon tehdä lopulla elämälläni?  Uskomatonta, mutta aina  riittää unelmia. Runoteos  , sen minä vielä teen , mutta se ei ole vielä kovin valmis. Eikä liioin tarinakirjanikaan.  Funtsailuopus saattaa olla jo puolivälissä. Kaikki vie aikaa ja se uudelleen muokkaus . Ajattelen, mietin ja huomaan elän hetken ruohonjuurifilosofian uumenissa, psykologian monimuotoisuusessa, päivän politiikassa, uutiskatsauksissa, omissa tunteissani ja siinä nyt hetkessä, joka kulloinkin on.

    Kylläpä minä olenkin laaja  sillä lopulta kaikki ihmiset ovat kanssani , tahtovat tai ei..

Ikäänkuin maan uumenissa nousisi valtava suuri juuripuu nousten maan pinalle ja sen valtavan suuren juuripuun yhdellä oksalla keikun minuuteni kanssa yhdessä  yli 110.000 sukujuuri oksan nimen kanssa ja koko sukuni on on vain pieni oksa ihmiskunnan  suuressa sukujuuripuussa. Olemme kaikki veljiä ja sisaria, hyvä ja pahat, kauniit ja rohkeat, terveet ja sairaat.  Mahtavaa!

Ihminen kasvaa äärettömiin mittoihin kun havaitsee tämän  juuripuun alkuvoiman. Kaikki on yhtä . Minä olen lopulta sinä ja sinä olet minä. Tahdomme  kaikki  onnea ja iloa, rakkautta ja hyvyyttä. Tahdomme saada, siinä se on sana joka herättää.

Kuka minä olen?  Pitäisikö nimeni olla Anna?  Silloin se kuvastaisi jo nimessä  saamisen ensisijaisuutta.. Mutta kun nimeni on  vain puhdas, plankko. Voin lisätä siihen antajan. Olenhan saanut jo elämässä ihan tarpeeksi kaikenlaista.

Nyt opettelen antamista. Mitä mummot voi antaa?  Aikaansa? Kyllä. Ajatuksiaan? Kyllä.  Luovuutta? Kyllä. Ideoita? Kyllä. Läheisyyttä ? Kyllä. Mummot voivat antaa kaiken sen minkä ikinä osaavat  ja lopultakin  pyytettömästi.

Koko elämä on opittu tekemään työtä vain palkkaa vastaan.. Ei siis ollenkaan hassumpi idea antaa jälkeen jäävälle sukupolvelle muistonsa kansien välissä. Lahjoittaa koko elämän kirjo ja rikkaus.  Sillä  niin on, vaikka se joskus on käsittämätöntä, että kaikella on tarkoitus. Näin kuitenkin on  tai ainakin on lohdullista ajatella, että menetys ja surukin on täyttäneet jonkin tarkoituksen.

Enhän tietäisi mitä rakkaus on ellen oli  kohdannut myös vihaa. Ja etteikö myös oma mieleni olisi joskus  pomppinut  vihan syövereissä?  Kyllä on. Kun ei kaikkea voi noin vain sietää. Sellainen ihminen  on.
Ei kaikkea tarvitsekkaan sietää. Kääntää selkänsä ja sanoo , Näkemiin!

Vuosien kuluessa saa lisää myös näkymiä , istun ikäänkuin jossain korkealla, tuuli huojuttaa juuripuuni oksaa, kaikkea en näe kovin tarkasti, vain ne asiat, jotka ovat kaiverrettu  sisimpäni muistikammioon.  Siis siksi opettaja tahtoo , että kirjoitan omasta elämästä. Hyvä on tehdään niin. Sukkia en kudo , enkä patalappuja virkkaa.  Reuma käsissä ja nivelissä ei pidä sellaisesta. Mistä sekin tuli? Olisi jäänyt tulematta, niin ehkä kutoisin villapaitoja ja virkkaisin sängynpeittoja. Sanat jäisivät mieleni pohjalle, ja katoaisivat olemattomaksi.