Istuimme omenapuun varjossa, sen harmaan viltin päällä puukeinussa.

Siinä me katsoimme sylikkäin taivaan pilvien välistä vilkkuvia tähtiä.

Niin nuoria ja rakastuneita, muistatko vielä? Sinä suukotit minun huuleni helliksi. Kerroit minulle tarinaa ajasta kun olit hyvin pieni poika, mutta silloin se oli sinulle siunaus.
Sinun ei tarvinnut mennä rintamille, ei etu
eikä takamaille.


Tehtäväsi oli viisivuotiaana olla mies talossa. Eihän muita miehiä ollut, kuin naapurissa.  Pidit huolta että siskot totteli äitiä ja autoit äitiä kun hän lypsi muurikkia, niin antoisaa lehmää joka antoi niukan ravinnon, riittihän siitä joka päivä vähän myyntiinkin.

Äitisi kutoi villasukkia isällesi rintamalle ja sinä sait kiikuttaa ne postiin, lähetit aina paketin mukana piirtämäsi kuvan, joka näytti että kotona oli kaikki hyvin.

Kuvan keskellä oli lehmä , sinä, äiti, siskot ja kaikki kanat, kymmenenkö niitä oli?  Niinhän sinä sanoit silloin keinussa. Mahdatko muistaa vielä.  Siitä on niin kauan, minä kyllä muistan sen illan kirkkaana aina, me naiset muistetaan  kun kuulemme unelmien täyttyvän.

Minä aavistin jo mitä sanot, olit niin jännittynyt, voi rakas ! Olisit vain sulkenut syliisi ja kuiskannut oikein hiljaa, ei sinun piti nousta ylös ja polvistua,  enhän minä  ollut kuningatar, en edes prinsessa, silti  sinä polvistuit siihen keinun eteen ja katsoit niin syvälle silmiini, että minua huimasi.

Tuletko vaimokseni? Niin sinä kysyit.  Minä sinkosin syliisi ja vastasin , tahdon  , koko loppuelämän tahdon olla vain sinun vaimosi.

Sinä yönä minä nukuin sinun vieressäsi siinä keinussa, olihan kesäyö lämmin. Lintujen laulu ja sirkutus herätti meidät ja mikä tähtien kimallus silmissäsi loistikaan. Muistatko rakas vielä?

Kumpa tietäisin, olen kyllä aistinut että olet lähellä, joskus unessa suutelet minua, joskus kuljetat vuorille, kerran veit minut lentokoneella tähteesi, näytit hienon uuden kodin, siellä oli paikka minulle valmiina.  Niin sinä sanoit.

Nyt minun täytyy lähteä kotiin lasken nämä kukat tähän kauniisti, pyyhin pölyt kivestäsi . Työnsin pienen piirtämäni kuvan  mullan alle, voit katsoa siitä, kaikki on hyvin..

siinä keskellä istun minä ja ympärillä on meidän lapsemme, puhun usein heidän kanssaan sinusta, he alkavat unohtaa, ja lapsenlapset , näetkös kuinka paljon heitä on?

Elämäsi jatkuu täällä heissä, oletko huomannut miten kolme pojista on paljon sinun näköisiä?  Eikö se ole ihmeellistä?

  Minusta on, olen teettänyt kaikille vaarin kuvan, se on heillä seinällä kauniissa kehyksessä, olet varmaan käynyt katsomassa, en ole varma, mutta luulen niin.  Taas olen jutellut sinulle rakas näin kauan, viikon alussa on Vappu ja menen  juhlimaan lastemme luokse.

Minä kerron heille  taas jonkun tarinan, kenties se olisi kiva jossa kävimme kesälomalla Punkaharjulla. Muistatko sinä, kävelimme harjua Kultakivelle asti. Ja minulla oli kauheat rakkulat jalassa.

Silloin sinä annoit minulle sukkasi ja kävelin lopun matkan  sinun sukat jalassa. Kyllä ne menivät ihan pilalle, pohja oli ihan puhki, mutta ostinhan sinulle uudet, ne kauniin harmaat, joissa oli punainen raita, ne oli kestävät sukat.

Minulla on ne vieläkin, pidän niitä yöllä kun tahdon olla lähelläsi.. hyvin lähellä