tiistai 22. syyskuuta 2020

Lapsilleniko laulen

 ELÄMÄNI

Tapiolan kankahilla
koetellut pilven lailla
sanojani riimitellä
tuntea tuli povessa
Kipukiviä väkisten
varovasti tutkiskella.
Monesti harakan nauru
korvissani kaiuskellut
Lieteni lähellä suoja
tuonut rauhan säikehiä.
Lapsilleni laulelenko
kuulevatko armaiseni
huutoni tarun katuvan.
Annetaanko anteheksi
virheet luontoni väkevän.
Kivelleni jättäisitte
sopukiven sielustanne
Enkelsiipiä Jumalan
tuonelan joen solina.
Luona Taattoni kotien
levossa paratiisini

Uurna

 Talo on uusi ja tuoksuu puulle, kaikki on huisin puhdasta ja huoneet ihanan valoisia. Järjestelen maljakoita pöydille ja asettelen ne täyteen kedon kukkia.

Mies ja nainen puuhailevat yhdessä valmistaen ruokaa.
Etsin kadonnutta yöpaitaani kaapista, sitä ohutta vaalean sinistä. Sitä ei näy missään. Pysähdyn istumaan hetkeksi kaapin lähelle ja yritän muistaa missä se on.
Nainen on laittanut radion päälle, ja sieltä tulee uutisia, jotain on tapahtunut, en oikein ymmärrä mitä. Mies ja nainen nauravat kuitenkin ja vitsailevat ja näyttää että kisailevat jo lemmenleikit mielessä.
Väistyn loitommaksi ja avaan uuden kaapin. Siellä näen
hopeanvärisen maljan jossa on kupumainen kansi.
Voi kuinka hieno, huudan katsokaa siinä on kaiverruksia reunoilla, kun katson tarkemmin sen ympäri kiertää sanojen rivi.
Samalla hetkellä ajattelen ja sanon miehelle ja naiselle
  • Minun tuhkani laitetaan tähän maljaan , kun olen kuollut.
Mies ja nainen katsovat minuun tutkivasti ja sanovat minulle
  • Se onkin uurna, siellä on jo yhdet tuhkat. Emme tiedä voitko käyttää sitä, siellä on mummosi tuhka.
Pidän uurnaa sylissäni ja avaan sen kupumaisen kannen varovasti. Kansi aukeaa ja sieltä pelmahtaa ilmaan mustaa tuhkaa varisten päälleni.
Pelätyn ja katson uudelleen maljaan, siellä on vielä vähän tuhkaa pohjalla.
-Voisimmeko viedä tämän lopun tuhkan puutarhaan? . Mummo tahtoo vapauteen, pois tästä metalli uurnasta ,kysyn ja odotan mitä he sanovat.
Mies sanoo - Jos muistat mummosi nimen, niin ehkä voimme tehdä niin.
Kiljaisen riemusta - Tiedän mummon nimi on Adalmiina.
Nuoripari hymyilee ja sanoo - Niin oli. Uurna on sinun ainut perintösi. Saat itse päättää mitä sillä teet.
Uurna on kaunis, ja alan lukea sen sanoja, paljon nimiä, osa tuttuja ja vuosilukuja ja pitkä saaga tarina.
Tämä on aarteeni totean..
Nuoripari pyytää minut mukaansa ja lähdemme niitylle, varistan mummon lopun tuhkan kukkien päälle. Nyt se on tyhjä ja hohtaa kirkasta hopeaa. Kannan sitä sylissäni kuin pientä lasta.
Kun herään kissani naukaisuun, unikuvat tulvivat mieleeni, ne sekä ahdistaa että tuo rauhaa. En mieti enempää ainakaan julkisesti. Mietin omassa päässäni, mitä kaikkea uneni symbolisoi.

matkalla lapsuuteen

 Kävelin pitkin pihamaata ja astuin sisään ovesta. Katselin ympärilleni , huone tuoksui ummehtuneelle.

Etsin katseella tyttöä, ei näkynyt missään, avasin ruokakomeron oven. Siinä hän istui ja söi sormin voita
lautaselta ja sokeripaloja puristeli pienissä sormissaan. Rasvaa oli vaatteissa ja suupielet kiilsivät voista.
Tyttö oli tyytyväisen näköinen vaikka äsken oli pelästynyt pommien hirveää pauketta ja ilmahälytyksen
ääniä. Komerossa oli nyt hiljaista ja tyttö alkoi torkkua kyyryssä, uskaltamatta astua ulos sieltä.
Katselin pikkuista silitin vaaleita hiuksia ja pitkiä tummia ripsiä poskella.
Voi pientä, voi minua.
Ilta alkoi hämärtyä ja äiti tuli kotiin ja laittoi uuniin tulet ja hellalle kasareita. Touhusi aikansa. Nosti tytön
hyllyltä ja moitti vain siitä, kun voi oli syöty lähes kaikki.
Nyt isä hermostuu taas. Äiti mietti ja kipaisi yläkertaan lainaamaan pikkuisen voita. Onneksi rouvalla oli ,
hän antoi vähän lautaselle ja kysyi. - Tyttökös se taas söi kaikki? - Niin kävi , sanoi äiti. Isälle pitää olla
se muuten taas suuttuu. -Niinhän se on. Ei tarvii tuota nyt takaisin , mitä jos minä huomenna katsoisin
tytön perään, tänään oli taas ilmahälytys, se varmaan pelkää yksin niitä ääniä. - Niinhän se on. Varmaan
pelkää, mutta ei meillä ole millä korvata hoitoa. - En minä mitään ota. Kunhan vahdin että ei laps rukka
pelkää yksin. - No kiitos , selvä sitten, jätän aamulla avaimen kun meen töihin.
Äiti tuli alas ja teki leipätaikinan. Leipoi rieskat uuniin ja moitti tyttöä, - Nyt et saa voita leipäselles mitäs
söit kaiken voin. - Tykkää voitta! sanoi tyttö tomerasti.. - Tykkää siitä muutkin ja isi suuttuu jos ei ole.
Isä kolisteli jo kotiin, - ah kiva täällä tuoksuu leipäset.
-Mitäs tyttö on puuhannut, kun on noin sotkuinen. - Ei se mitään erityistä, oli mennyt ruokakomeroon
pommituksia piiloon. - No jopas nyt, ja söi tietty voit ja sokurit`? - No vähän, mutta on tässä vielä meille.
Yläkerran Manta lupasi katsoa tytön perään jos sulle sopii, ei pyydä maksua.
- No katsokoon sitten, vaikka kyllä se jotakin pyytää, muista että meillä ei ole . - Niin eipä ole tuumasi äiti.
Perhe söi ja tyttö söi leipäsensä ilman voita, ja hyvin maistui, olihan se pehmeä ja uunilämmin..
Tyttö laitettiin nukkumaan. Pestiin vadissa naama ja kädet. Puettiin flanellipyjama ja vedettiin sängyn alta
laatilkko mihin tyttö meni kiltisti nukkumaan. Laittoi silmät kiinni ja puristi viltin kulman myttynä suuhunsa.
Nukahti pian ja katselin lapsen nukkumista, niin viaton niin puhdas, on sinun unesi lapsonen. Annoin
suukon lapsen otalle ja näin nyt hyvin kauas. Katselin vuosien nauhaa ja näin tytön valkoisessa itse
ompelemassaan rippi mekossa. Kaksi punaista neilikkaa kädessään. Myöhemmin näin tytöllä kauniin
valkoisen morsiuspuvun. Huntu peitti nyt tummiksi muuttuneet hiukset ja silmien sini oli tummempi kuin
silloin pienenä. Kauan minä häntä katselin kunnes havahduin. Näin peilissä tytön piirteet, nyt jo
vanhentuneet ja yhä edelleen niissä silmissä loisti jokin liekki. .
----------------------
Tämä tarina on sellainen mihin syvärentoutus ja ohjaaja minut kerran johdatti. 80 luvulla. Ohjaaja soitti hiljaista musiikkia ja kehotti minua kohtaamaan itseni noin 2vuotiaana. Aluksi vain kävelin hiljaa mielessäni kunnes näin pihan ja talon.. siitä tarina alkaa. se on kappale varhaislapsuutta.. muistot jotka nousivat esiin olivat niin kirkkaita ja eläviä , kuin elokuvaa olisin katsonut.

outo uni

 

  • Kahlaan meren vaahdossa, sen yllä leijuu läpikuultava utu ja säkenöivän eetterin värilliset valon säteet lävistävät minut; vaahto liekehtii sulautuen mereen Taivaita suurempi valo on kaiken taustalla- Tunnen pieninä neulanpistoina kehoni tunteet
  • Tuo ikuisuuden äiti joka nielaisee kaiken vavahduttaa sieluni ääriä, silti niin armollinen ja lempeä, että kiiruhdan askeliani päästäkseni pian sen syliin pudotan taakkani mereen
  • sulaudun rakkauden rajattomaan energiaan näen: Se on jatkuva spiraali, liike ja lepo

Sairas unen näkijä

 Sairas unennäkijä

Vaikeroin heräämisen tuskaa
aistit avoinna valkean huoneeni sisällä.
Murskaat minut murusiksi,
kasaksi multahiekkaa
Minussa on Sinun jalanjälkesi ja kättesi ihmetyö
Näen nyt nurmen lähempää ja sipulien rohkeuden.
Iirikset, Liljat ja Narsissit ovat täynnä sinun pyhää vettäsi.
Olen murrettu unennäkijä, näen Sinut.
Suljen silmäni, näen paremmin.
Sylissäni on valkoinen sydän.
Se on läpikuultava ja vahva.
Pienet pojat juoksevat ohitse.
Älkää menkö!
Sanokaa ensin, - Kenellä on valkoinen sydän?
Maailma on pysähtynyt.
Puut seisovat hievahtamatta.
Kuiskien toisilleen, - Kenellä on valkoinen sydän?
Linnut visertävät ja kohottavat nokkansa kohti .
taivasta, kuin huilut
Kuuntelen hiljaa hetken ja ymmärrän lintujen laulun.
  • Kristuksella on valkoinen sydän!
Hänen viittansa liepeestä olen kadottanut valkoisen sydämen.
Missä on Kristusviittani? Kasteeni puhdas lunastus?
Voi peipot, kiurut, pajulinnut, kuikat järven selältä!
Auttakaa!
Tuokaa viitta murretulle!
Peittäkää kasa multahiekkaa, että se uudeksi valettaisiin.
Herättäkää nukkuva unennäkijä.
Puristakaa mieleen sipulin rohkeus ja sormiin muurahaisen elämä.
Näen havahtunein silmin,
lautturi lipuu lautallaan.
Kaikki kerran kohtaavat
vaieten
Sisällä valkean huoneen.

Koska olen valmis

 Koska ihminen on valmis?

Sydämeeni istutan salaisen puutarhan.
Vihreät keitaat ja tuoksuvat kukat.
Veden solina ja
tuulen humina on musiikkia korvissani.
Päivän kimaltaessa
lampeni kalvoon
näen elämän varjojen tanssin
Aika katoaa
olen tässä
aistien
laventelin tuoksun
pehmeä sammal suutelee jalkojani
muistojen nauha kiertyy auki
kaikki nuo vuosien äänet
kimpoavat korviini
ensi itkusta viimeiseen
helisevästä naurusta rahisevaan
nuoruuden silkki-ihosta
kokemusten juomuihin
vanhuuden luomiin
ja kuiviin silmiin
vain odotus
jäljellä
Mitä on puutarhani takana, edessä päällä ja alla?
Näenkö tarkoitukseni täyttyneen
vai olenko hukkaputki?
Sydämeni puutarha on muuttunut näkyväksi
kaikki muu on kadonnut
ja niin minä kävelen ruusut kädessäni
sinua kohti
askel askeleelta
kerron sinulle
miten viime yönä lähes tavoitin sinut
mutta pelko
se lopullinen luopuminen pysähdytti
peruutin ja kuiskasin
en ehkä ole vielä valmis
sinä vain hymyilit ja kysyit
- Koska ihminen on valmis?