Sinä olet tässä. Et pakene, et.
Viimeiseen kutsuunikin sinä vastaat.
Kyyristy rintaani vasten kuin pelkäisit.
Sillä outo varjo kulki kerran läpi silmiesi.
Taaskin, pikkuinen, tuot kuusamakimpun
Ja povesikin on tuoksua täynnä.
Kun surullinen tuuli laukkaa perhosia surmaten
rakastan sinua ja riemuni pureutuu sinun suusi luumuun.
Millainen piina sinulle totuttautua minuun, sieluuni joka on yksinäinen ja villi, nimeeni jota kaikki pakenevat.
Niin monesti olemme nähneet kointähden hehkuvan silmiämme suudellen ja päittemme ylle on hämärä
kiertynyt auki kuin viuhka.
Minun sanani satoivat yllesi hyväilevinä.
Jo kauan olen rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.
Olet minulle suorastaan kaikkeuden valtiatar.
Minä tuon vuorilta sinulle liljoja, tummia pähkinöitä, koreittain metsän suudelmia.
Haluan tehdä kanssasi saman minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.
Pablo Neruda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti