lauantai 28. toukokuuta 2016

kesän sylissä



Aurinko paistaa ja linnut laulaa, on kesä!

Vihdoikin kotona, lähes kuukauden sairaalassa olon jälkeen  saan elää hiljaisuudessa ja 

juuri niin kuin haluan. Kellon ajoista viis!

Nämä kaksi ensimmäistä vuorokautta on mennyt univelkaa korjatessa.

Väsymys on ollut hyvin voimakasta. Vähensin lääkkeiden ottamisen minimiin, en katso tarpeelliseksi ottaa kipulääkettä kolme kertaa päivässä, jos kipu on jo laantunut.

Ihan pienistä ei kannata välittää.

Rakensin itselleni steppilaudan isoista kirjoista, päällystin kumimatolla , että en liukastu. Tämä on  rappuaskeleen harjoitusta sisällä.

Lisäksi on puolentunnin jumppaa 8 eri tavalla. Käsien ja sormien jumppaa saman verran.

Sormet saa jumppaa kun kirjoitan, kutomista en uskalla vielä aloittaa, koska ranneluut  voi suuttua.

Ulkona on täysi kesä ja lämmintä, yritän tehdä pikkulenkin viemällä roskat. Heh, on sekin liikuntaa ja kävelyä tulee edestakas noin 300 metriä.

Mieleni on ollut  jotenkin järkkynyt kaikesta näkemisestäni.

Ei niinkään omasta kohtalostani. Minähän paranen niin että korvissa soi.

Mutta en voi unohtaa muutamia vanhuksia  joilla oli  monia sairauksia ja ongelmia esimerkiksi liikunnan ja syömisen kanssa,

Viimeisenä viikkona oli huoneessani  potilas jolla oli ollut aivoinfarkti, sen jälkeen kaatuminen ja aivotärähdys. Omaisten puheista käsitin myös muita vakavia sairauksia.

Tämä potilas pakotettiin kävelemään aamulla ruokasaliin, nostettiin sängystä pystyyn ja annettiin käsky, kävele.
Hän katsoi tyhjin silmin eteensä  ja näin selvästi, että aivot evät ymmärtäneet käskyä, hän seisoi paikallaan, Sitten hoitajat auttoivat jalkojen siirrossa ja hän alkoi hitaasti edetä. 

en katsonut sen jälkeen hänen menoaan, kun poistui huoneesata.
Kävin suihkussa, 
Hoitaja paketoi kipsit muovipussiin, sormet oli vapaana, joten sanoin, että en tarvitse apua. Sain käydä pesulla yksin.
Sen jälkeen menin aamiaiselle, ja näin miten huonekaverini istui katsoen tyhjyyteen, puuro ja kahvimuki oli koskematta.
Hoitaja kävi ja antoi lusikan käteen sanoen, syö
Ei syönyt, sen sijaan potilas istui siinä samassa paikassa koko päivän 9 tuntia, liikkumatta ja syömättä. Vierastunnilla tuli hänen puolisonsa ja tytär ja yrittivät syöttää. Se oli hyvin vaikeaa, siihen oli siihen mennessä vaihdettu jo päivällinen, En siis seurannut häntä koko ajan. Lounaalla havaitsin että hänelle juotettiin energia ravintoa pullosta.

Kun potilaan puoliso haki pyörätuolin ja kärräsi potilaan vuoteeseen , potilas simahti  heti paikalla. 
Nukahti  ja pieni kuorsauksen ääni kertoi unen syvyydestä.

Potilaan puoliso alkoi jutella kanssani ja kerroin hänelle mitä ja miten päivä on kulunut hänen puolisollaan. Sanoin suoraan, että on välttämätöntä, että joku omaisista käy joka päivä auttamassa niin ruokailussa kuin liikunnassa.
En voisi itse kuvitellakkaan istuvani 9 tuntia paikallani yhtä kyytiä. Verenkieroni häiriintyisi ja jalat turpoaisi.

Tämä tapaus oli yksi joka toistui myös muutaman pahasti dementoituneen potilaan kohdalla.

Ajattelin, voi hyvä luoja, anna minun kuolla ennen kuin olen noin avuton.

Miettiessäni  asiaa nyt kotona tarkemmin  ajattelin myös niin, että kun kysymyksessä on kuntoutussairaala, heillä on siellä tarkoitus aktivoida potilasta parhaansa mukaan.

Sitten voi miettiä oliko tämä sairaala   täysin  toiminta kyvyttömille oikea paikka.

Sairaalat olivat täynnä. Henkilökuntaa liian vähän potilas määrään verrattuna, siellä on kuitenkin apulaisia joita voisi kouluttaa auttamaan esimerkiksi  syöttämisessä, että potilaan kunto ei laskisi.

Ainut oma kokemus liittyi apulaiseen, koska minulla oli vaikeuksia nousta tuolilta kädet kipsattuna ja polvet iskusta revähtäneenä ja tunnottomina vain kipua säteillen , pyysin apua yhdeltä apulaiselta päästäkseni ylös, vastaus oli yllättävä.   - Se ei kuulu tehtäviini.
Aha, no sitten odotin kunnes hoitaja ehti tulla auttamaan, mutta en ehtinyt enää vessaan ja niin pissa tuli housuun. Ei siinä sen kummempaa, uudestaan suihkuun itsenäisesti ja uudet housut.

Mietin ongelmaa. Ymmärrän sen, niin että apulainen ei voi auttaa, koska sairaala on vastuussa jos jotakin sattuu.
Vaikka minua olisikin tarvinnut auttaa vain vähän nostamalla vyötärön kohdalta housuista selän puolelta, niin raskas peppuni olisi noussut kiltisti..

Sairaaloiden henkilökunnan työtehtäviä tulisi mielestäni muuttaa ja laajentaa niin että  kaikessa ei tarvittaisi sairaanhoitajaa, vaan apulaiset koulutettaisiin pieniin avustus tehtäviin.
Kuten syöttäminen ja auttaminen ylös . 

Nykyään nämä vanhusten laimin lyönnit ovat olleet paljon esillä mediassa, eikä turhaan.

Asioita voitaisiin korjata jos käytettäisiin maalaisjärkeä enemmän.

Omalata osaltani yritin auttaa  muita potilaita , syötin niitä kilttejä ja hiljaisia dementia mummoja ja edellistä huonekaveria menin auttamaan vessaankin, mutta se oli virhe, satutin murtunutta kättä, onneksi en pahasti. Tajusin että ainut apu mitä voin antaa on juuri syöttäminen. Eikä siitä kukaan valittanut, mutta muusta avusta sain ehdottoman kiellon. 
Askartelu hetkistä sain jopa kiitosta. Se nyt oli minulle helppoa, kun toivat paperia ja värikyniä aloin innoisani piirrellä ja värittää, lahjoittaen jokaisen valmiin kuvan toisille potilaille. 
Kannustin kaikkia yrittämään värittämään  kuvia, ja kun oikein kovasti kehui yritystä niin sain nähdä ihan upeita piirroksia. Yksinkertaisia  hedelmiä ja kukkia. Se oli hauskaa.

Tuolijumppakin oli hauskaa, rentoutti kireän niskani.
Kaikkein hauskinta oli aivojumppa.
Se oli mulle tuttua kirjoittaja piireistä.

Nyt istun työpöydän ääressä ja olen onnellinen kun olen kotona, olen pärjännyt ihan hyvin yksinkin, kun tyttäreni haki ruokaa ja lääkkeet..
Siivoushommat on nyt vähän aikaa unohdettava. Kaupasta tuotiin valmiita ruokia, ja kyllä nämäkin on hyviä. Nälkäänsä syö vaikka jäniksen jälkiä ja piirrettyä haukea:))

Piirrä aurinko säteesi
syövytä sieluuni uusi valo
tuoksu kukkiva puu
huumaa mieleni syvyys
rauha ja rakkaus
ohi älä mene
sivele otsaani suudelmat
suvisen aamun koi


tiistai 17. toukokuuta 2016

Älä kulje ohitse


älä jätä minua! Huusi  ruokapöydässä iäkäs nainen. Auta minua! Minä tulen sinun mukaasi!  
Olin juuri avustanut Vieressäni istunutta täysin dementinoitunutta mummoa. Hän on hiljainen, kiltti, kaunis. Hänen siniset silmänsä katsovat kuin pienen lapsen. Luottaen  tutkien ja odottaen. Bataatti keitto hupeni pieneen suuhun  ripeästi. Hän aukaisi suun pyytämättä. Helppo syöttää, kuin omaa lasta. Hoitajat kyllä auttavat heitä kun ehtivät, mutta Soppa on jo usein kylmää siihen mennessä. 

Olen koko elämäni ajan ollut palvelija. En voi  olla auttamatta yhä edelleen, silloin kun voin.
Käsiäni ei enää koske. Kipsi on sormien tyveen oikeassa kädessä. Vasemmassa on hankala pitkä räpylälasta. Se on todella kuin Aku ankka räpylä. Toistaiseksi. Vielä 10 päivää niin kipsit otetaan pois.
Lääkäriin kertoi tänään että minulla on lähete ortobedille. Hän katsoo ja päättää laitetaan jo polveen proteesit. Se on sen ajan asia. 
Nyt olen viettänyt unettomia öitä, tänään näin iltalääkkeessä tramalin, luulenpa että kun otan sen yhdeksän jälkeen nukun kuin kiltit vauvat. 
Tämän sairaalan ovat perustaneet Suomen Veteraanit.
Sotaveteraanit alkavat olla jo vähissä, mutta vielä heitä on muutamia. Tästä talosta heitä on lähtenyt taivastielle hyvin monta.
Tajusin sen vähän äkisti kun soitin yhdelle tutulle joka tuntee talon historian.
Kun kerroin olevani täällä kuntoutuksessa. Hän sanoi, että, _OLET KUOLEMAN TALOSSA.
Mietin ristiriita.
Kuntoutus sairaala Jotkut sanovat kuoleman taloksi. 
Kaikissa sairaaloissa kuolee ihmisiä, kaiken ikäisiä, moninaisten onnettomuuksien ja sairauksen vuoksi.
Voi olla totta että täällä kuolee enemmän kuin muissa. Siksi että potilaat ovat iältään 70-100vuotiaita. 
Ruokapöytien ympärillä on enemmän pyörätuoleja kuin tavallisia tuoleja. 
Ei tänne edes oteta potilasta joka pärjäisi kotihoidossa.
En itsekkään, mutta pian pärjään, kun kipsit otetaan pois ja jalat pitävät pystyssä. 
Sattumalta soitin tänään myös entiselle työkaverille  ja värähdin uudestaan hänen sanoistaan.
Hänen puolisollaan oli syöpä uusiutunut. He olivat juuri lähdössä ulos, silti hän jaksoi kuunnella minunkin kohtalostani. 
Elämä on niin täynnä arvoitusta, yllätystä ja kuolema istuu ovien takana, vain vapauttaakseen meidän toiseen elämään tai siihen mihin kukin uskoo.


Tämä mandala sympolisoikoon elämämme pyörää. 
Minulla oli tässä omassa huoneessa naispotilas, jolla oli vain yksi koko jalka. Sydän leikattu.  Valtimoja availtu ja putsattu. Syöpä, diabetes ja hän siirtyi tänään Meilahteen. Taas uusi leikkaus.
Mutta, mikä Tarmo, mikä elämänvoima , sisukkuus ja vahva usko häntä kantoi. Se oli ihmeellistä. Minua hävettää sanoa enää mitään kivuistani kun kohtaan kymmenkertainen.
Olin iloinen siitä että sain olla hänen kanssaan Nämä neljä päivää, ennen siirtoa. Me naurettiin iltaisin mahat loppumassa, kun mun mielikuvitus lähtee vauhtiin tikahdun jo itsekin. Keksimme yhdessä kaikenlaista hullun hauskaa elämän komediaa. Toivon että hänen Operaatio meneee hyvin ja unelma toteutuu.. Hän sanoi. Minulle. Kaisu, minä kävelen vielä jonain päivänä. Olen varma siitä, näin tapahtuu.
Tämä toukokuu on ollut pysähdyttävä hyvin monella tasolla.
Näen juuri nyt yhden tärkeimmistä asiasta joka liittyy tähän postaukseen.
Omaiset käykää niin usein kuin voitte vanhusten ja sairaiden luona. Liian moni täällä on yksin ja. Huutaa niinkuin nainen tarinan alussa.
älä kulje ohitse!
Älä jätä omaista!
Auta, tue ja rakasta
Ota lusikka käteesi.