Helsingissä on silti paljon hyvin yksinäisiä ihmisiä, heistä suurin osa eläkeläisiä, mutta sekaan mahtuu hesassa paljon muistakin ikäryhmistä.
Yksinäisyyteen on monia syitä, kaikki eivät ole yksinäisiä ihan omasta tahdostaan, vaan olosuhteiden, sairauden, tai muun vakavankin elämän muutoksen vuoksi.
Toivon että jokainen ihminen miettii onko hänen tuttujensa piirissä yksinäistä ihmistä ja yrittäisi lähestyä lempeän rohkeasti.
On niitäkin jotka viihtyvät yksin, nauttivat omasta vapaudestaan, tai ainakin sanovat niin, mutta heilläkin on joskus kaipauksen hetkiä. Kukaan tuskin suuttuu jos soitat ja kysyt, mitä kuuluu ja kuuntelet tarkoin, ja tarjoat tapaamista tilanteessa sopivassa paikassa.
Minä olen nyt ollut vapaaehtoisesti yksin, pitkäksi venähtäneen sairauden takia. Onneksi näyttää jo valoisammalta, kun jäät sulavat lähden jälleen ihmisten pariin. Olen mukana kirjoituspiirissä, eläkeläisten piireissä, seurakunnankin piirissä käyn joskus, sekä osallistun kirjoitus, maalaus sekä jumppa juttuihin. Mieleeni tuli, että yksi parhaista läsnäolon jakamisen paikoista on yhä retriitit.
Siellä ei höpötetä , ei puhelinta, ei tietsikkaa, ei televisiota, vain hiljaisuus ja ohjaajien puheet ja yhteiset laulutuokiot. Luonnossa liikkuminen ja askartelu usein sallittu, esimerkiksi kirjoittaminen, ja maalaus. Runoretriitit on ihania. osallistukaa jos vain voitte. Retriitissä puhumiselle annetaan yksilö aika pastorin kanssa, siinä keskustelussa voi joko kertoa omista tunteistaan, tapahtumista tai kysyä asioista joihin kaipaa lisä tietoa. Kokemus on ollut minulla joka kerta ainutlaatuinen.
Hiljaisuus on sielun lääkettä-
