Maa on pelkkää kalliota, kiviä, soraa, niin pitkälle kuin näen.
Vesirajaan ja veden alle, kaikkialla on kiviä kiven päällä.
Makaan kalliolla, tunnen sen ikiaikaisen hajun, sen sileät ja rosoiset pinnat ihollani. Olen alaston ja vaivun yhä syvemmälle kiveen.
Annan kiven kylmyyden tulla minuksi. Kivetyn tähän, painaudun yhä syvemmälle, syvemmälle.
Kiven viileä mykkyys syleilee minut harmauteensa, halkeilleisiin uomiinsa, tasoitun aikaan . Jään paikalleni olen ikuinen.
Ihmiset kulkevat ylitseni , näkemättä raajojani, kehoani, ruohoista kalloani, kevät kukan hentoa sineä sammuneissa silmissäni. Huulieni pihlajan marjojen värittämää punaa.
Maailma on kirkas, häikäisevä. Muurahaiset avaavat uusia polkuja lanteilleni, kantavat korttaan rintojeni ylitse. Illan hämäryys väreilee usvaa . Päivät tuovat sateita, jotka piiskaavat pintaani, saan tuulelta siemeniä, ne itävät ja synnytän yhä sammalta, heinätupasta. Syysmyrskyt raivoavat ylläni, lumihuntu pukee minut auringon morsiammeksi. Taivas tanssii pilvien keinuessa, ottiko aurinko puolisokseen? Polttiko atomeiksi, uudistiko uinuvan kallion vai antoiko pois, ja jääkaudet mursivat kiveni soraksi, hiekaksi merien kehtoon. Elämänkehtoon, merestä nousevaksi lihaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti