Tunnemyrsky

Elämä on kuin vuoristorata. Joskus juna kulkee ylös ja alas rajua ja mieletön vauhtia. Minä vain nauran ja pidän hatusta kiinni, todeten; - Tälläistä elämä on, hyppyjä tuntemattomaan , riskien ottamista, kaatumista omiin tekoihin ja kompastumista omiin sanoihin. Syntyy tunnemyrsky, joka nostaa kaikki vanhat samaan kokemukseen liittyvät muistot eläviksi. Hetken on hyvin ristiriitainen olo, sanat juuttuvat nieluun ajatus ei kulje. Tarvitsen aikaa nähdä, tuntea, haistaa ja maistaa tunteiden kaikki sävyt. Rauhoitun hymähdän itselleni, olipa taas tyhmä , koska minä opin, milloin olen oikealla tavalla valmis elämään unelmassa, jota kaipaan? Tietämättä, että unelma on elänyt kanssani koko elämäni ajan. Nousen ylös, nousen aina ja aloitan uuden kiipeämisen, mutta varon menemästä sille tielle, jossa löysin voimattomuutta ja ahdistusta. Mieleni lähtee matkaan kuin vuorikiipeilijä, varustuksia tarpeeksi mukana. Olen siis oppinut jotain tunne myrskystä, nyt varaudun ja suojaan itseni etukäteen. Silti voin kohdata ikäviä asiota, juuri kun olen löytämässä unelmani joku vastavirta tempaisee sen pois edestäni ja puren hampaita kiukusta. Muistan varusteeni ja jatkan matkaa, yhä korkeammalle, kun olen huipulla katson alas ja riemu täyttää mieleni, kun katson ylös haltioidun hetkeksi unelmani näkemisestä. Mitä se unelma on? Se ei ole mitään muuta kuin pieni kapea polku metsäisellä rinteellä, poikki kuivuneet puiden oksat, vanhan puun kanto , täynnä kuoleman aavistusta. Sellaista elämä on silloinkin kun se on tapahtumista. Se on tuuli ihollani, kostea heinä jaloissani, tahto vajota edes mielessä äidin syliin, tuntea sydämen syke ja sanoa: - Rakastan sinua. Ilman häpeää voin olla täydellisesti oma itseni ja antaa kyynelten huuhtoa menneisyyden päivät. Siinä on unelmani niin pienenä ja silti suurena. Elämäni mittaisena haasteena