sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Onnellisuuden etsijä


http://youtu.be/To-8n2SY59M
Tämän videon katsominen loppuun asti kestää yli tunnin. Se on ihmeellinen ja sitä katsoessa unohdat olevasi yhtään mitään tai tiedät olevasi kaikkea , osa kaikkea tuota ihmeellistä. Se ei kerro minusta ei ehkä sinusta, muuta kuin sen, että olet yhtä totta kuin kaikki mitä näet.


Miten minusta tuli minä?


Kun pohdin kysymystä törmään hyvin moniin kohtalonomaisiin kysymyksiin.

Olen hyvin spontaani ja uhkarohkea.
Miksi juuri sellainen?

Nopeat päätökset ja harkitsemattomat teot ja puheet ovat ominta minua.
Ne johtavat usein jälkipyykkiin.

Pesutupani on paljon käytössä:)

Uhkarohkeus ilmenee sivuoireena.
Miksi nuo hymyhymiöt?
Oletan melko itseironisen asioiden näkemisen tähden.

Vaikka on harmittanut muutamat mokat paljonkin, olen oppinut armahtamaan itse itseäni ja pyytämään anteeksi, kun olen tajunnut virheeni.

En ole miettinyt paljon, mikä minusta tulee isona.
Muistan, että joskus kouluaikoina haaveilin, että jos pääsisin lentoemännäksi, se olisi kivaa, näkisi maailmaa.

Ehkä siitä haaveesta olisi voinut tulla tottakin, jos olisin opiskellut vähintään kahta vierasta kieltä kunnolla.

Miten minusta tuli positiivinen?
Olenko positiivinen? Vai kuvittelenko?

Mietin nyt pari sekuntia ja totean, jos en olisi,
En olisi enää olemassa.

Kokemukseni mukaan positiivisuus on elämän halua,
sekä tahtoa pyrkiä tekemään hyvää.

Silloin, kun vastaiskut ovat olleet suurimmillaan

olen, kuin kohtalon sormella johdettu löytämään harrastus tai ihminen, joka on ohjannut taas ulos ongelmista etsien ratkaisumalleja.

Arvatenkin spontaanin ihmisen rajuin ratkaisu, on ollut ja tulee varmaan olemaan ovien sulkeminen sieltä, missä on paha olla.

Oletan tämän ratkaisumallin syntyneen jo lapsuudessa.
Koska kotona olin hengenvaarassa, lähdin hyvin nuorena maailmalle. Kokonaan pois kotoa jo 15 täytettyäni. Siihen aikaan minun ja monen muun orpolapsen elämä kasvatti lapsena ei ollut aina lottovoitto.

Maailmalla kohtasinkin sitten paljon enemmän kaikkea jännää ja hyvää, työssä menestyin hyvin, oli kavereita ja ystäviä aina.
Avioliittokin oli ensimmäiset kymmenen vuotta ihan normaalia. Olin vaimo ja äiti, joka teki kokopäivä töitä ja siinä sivussa vielä ekstratyötä.

Silloin kun tajusin, että nyt olin hyvin suuren ongelman edessä, se oli lähes yhtä suuri shokki, kuin lapsuuden kokemus väkivallasta .

Nyt en voinut noin vain lähteä, ovet paukahtaen.
Neljän lapsen äiti ei toimi niin, mutta yrittää kyllä.
Yritin puhua itseni vapaaksi ja lähteä lasten kanssa omilleni, vaikka sekin pelotti.
Kesti vuosia ennekuin se ero koitti, samalla kohtalonpyörä oli julma. Puolisoni kuoli. Sitä en toivonut, niin vain kävi.

Se oli elämäni mustin aika. Suru ja kipu teki sairauksia ja oli viisi suurta leikkausta.
Ehdotin jo viimeisessä operaatiossa, että kirurgi laittaisi vetoketjun ihooni J
Auttavaisuus ja aulius ovat luonteen piirteitäni, joita olen pohtinut, ovatko ne lopulta hyväksi, enempää itselle, kuin heille, joille apuani olen antanut.
Olen pohtinut sisältyykö auttamisen tapaani, hyväksynnän hakua.

Kerjäsinkö rakkautta, hyväksyntää avuliaisuudellani, jos niin tein, en tiedostanut sitä.
Pohdin asiaa niin paljon, että lopulta opettelin sanomaan ei, joillekin pyynnöille.

Aina valmis joo, joo, ihminen ja lisäksi puhelias ja rohkea, tuli valituksi moniin tehtäviin, jotka olivat hyvinkin raskaita kuten luottamushenkilön, työsuojelun, ja sihteerin, ja puheenjohtajan eri yhdistyksissä. Ainut hyvä puoli niissä oli se, että tiesin asioista yleensä eniten, mutta vastuu ja ratkaisut eivät olleet aina helppoja.

Vähitellen selvisi, että minun pitää oppia sanomaan EI.
Harjoittelin sitä ei sanaa ensin pienissä asioissa.
Se oli joillekin tutuille joskus jopa pettymys.
Lopulta eksyin yhden työkaverin kanssa oikein kurssille, jossa opetettiin tietämään mitä haluaa oikeasti tehdä.

Se olikin mielenkiintoinen käänne elämässä.
Täysin hallinnassa tämä EI sana, ei ole vieläkään.

Se on jotenkin vain olemassa.
Se on automaattista. Oletan sen olevan osin myös lapsuuden malli, sillä siellä oli myös naismalleja, jotka olivat hyvin uhrautuvaisia ja äärettömän nöyriä.

Uskon, että kaikki mallit ja asenteet lähtevät lapsuudesta.

Niistä kasvaa oma voimavara, tai oma heikkous.
Enkö koskaan ole pessimistinen?
En tunne, että olisin, olen ollut joskus masentunut, kun asiat ja tapahtumat ovat riistäytyneet hallinnastani.
Se ei mielestäni ole pessimismiä. Se on luonnollista surua, kun kohtalo pyöräyttää taas palloa toisin, kuin toivoin .

Tapasin kerran ihan kivan ihmisen ja huomasin, että hän oli vähän joka asiassa aika pessimistinen. Hän ei arvostanut itseään, eikä liioin muita ihmisiä, minusta hän kyllä tuntui pitävän, no meitä yhdisti ainakin kirjoittaminen, hän oli loistava kirjoittaja, mutta ei uskonut sitä itse.

Kysyin kerran vähän leikilläni, miksi hän on joka asiassa aina niin pessimistinen?
Vastaus tuli hyvin nopeasti.  -  En pety koskaan, kun en usko enkä toivo liikoja.

Minua vastaus jopa huvitti, mutta varoin nauramasta, käsitin, että se oli hänen tapansa ajatella asioista. Mutta ei se estänyt häntä pettymästä, eikä se estänyt tekemästä vääriä valintoja. Hän hukkasi paljon lahjojaan. Mutta koska hän on yhä samanlainen, hän on mitä ilmeisemmin ihan onnellinen sellaisena kuin on. Ja niin on hyvä. En ole tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen.

Ihmisiä tulee ja menee, varsinkin, kun olen muuttanut useita kertoja eri paikkakunnille.

En tiedä lopulta onko olemassa ihmisiä, jotka elävät aivan omaa luomaansa elämää, tehden koko elämän ajan vain ja ainoastaan hyviä valintoja.

Eiköhän tämä elämänpyörä heitä itse unelma elämääkin eläville joskus kiviä polulle.

Mistäpä minä sen tietäisin, on hyvin mielenkiintoista
tutkia omaa itseään sellaisena, kuin on.

Nyt elämän ehtoo puolella menneisyys on kuin pienen udun takana. Paljon tapahtumia on unohtunut jäljellä ovat nimenomaan asenteet.

Yhä edelleen lähden talosta, jossa on paha olla, ja pyyhin pölytkin jaloista.
Näinhän suuri kirjakin neuvoo tekemään, tosin eri merkityksessä, mutta sitä voi soveltaa elämään ihan vapaasti muissakin asioissa.

Jos joku sanoo, että en seiso sanojeni takana, siksi, että pyyhin sanoja, jos ne ovat luettavissa se ei tarkoita, että en vastaa omista ajatuksista. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että en vastaa seurauksista, jos minua provosoidaan.

Ensinnäkin provosoin oitis takaisin. Sanat sinkoavat kuin
Tuli juhannuskokosta. Lopulta siitä tulee vain paha mieli ja nykyään jo fyysistä sairautta.
Minulla on ilmeisesti lihasydän, sen reaktiot ovat minulle likaa.

Inhoan riitelyä, mutta rakastan keskustelua, joka on aiheeltaan kiinnostava. Rakentavaa ja mielellään uutta oivaltavaa.

Elämässäni on ollut muutamia ihmisiä, joiden kanssa olen voinut puhua oikeista asioista tunti tolkulla.

Surukseni heistä muutama on kuollut ja tuntuu ihan siltä, että yhä vähemmän on heitä, joiden kanssa voin olla täysin oma itseni.
Joskus kohtaan ihmisen vaikka junassa, täysin tuntemattoman, tai bussissa ja jostain kumman syystä vain avautuu keskustelun aihe ja toivoisin, että matka jatkuisi kauan, että saisimme puhua asian loppuun.

Muistan, että kerran keskustelu johti siihen, että tuntematon mies ei jäänytkään pois omalla asemallaan, hän vain totesi, että ehdinhän minä kotiin, haluan jatkaa keskustelua ja niin hän kulki kanssani aina kotini ovelle asti.
Siinä me sitten pysähdyimme ja hän lähti takaisin ja minä sisälle. En koskaan nähdyt häntä sen jälkeen, mutta muisto kiihkeästä keskustelusta on yhä mielessäni. Aihe oli psykologiaa ja mielenhallintaan liittyvää, sekä joitakin uskontoa käsittäviä teemoja.

Silloin mietin, onko maailmassa todella olemassa sellaisia sielunkumppaneita, tai kuten sanotaan “ samalla aaltopituudella” olevia ihmisiä. Uskon, että on.

Niin täytyy olla, sillä on myös toisenlaisia, joiden kanssa jokainen sana tulee väärin ymmärretyksi.

Mikä on se taika, joka tulkitsee niin sanat kuin eleet ymmärtäen ja jatkaen puhetta, aivan kuin itse olen ajatellut
Tai ainakin se herättää yhä uusia näkökulmia, kysymyksiä ja vastauksia.

Ihaninta elämässä on kohdata, juuri sellainen ihminen, jolle ei tarvitse vääntää rautalangasta sitä, mitä tarkoittaa sanoillaan.

Väkivalta kaikissa muodoissaan on kauhistus.

Mitä enemmän keskityn oman hyvän olon luomiseen, sitä enemmän pystyn lopulta siitä jakamaan.

Se kuningaskäsky, isossa kirjassa on hyvä ymmärtää oikein.
Rakasta lähimmäistä, kuten itseäsi.

En silti osaa rakastaa spontaaneja päätöksiäni, jotka tuovat turhia harmeja.

Nyt harjoittelenkin hidastamista. Ei riitä, että lasken kymmeneen. On parempi hiljentyä, miettiä ilta, nukkua yö, jos uni suostu tulemaan, kun mieleni ei pääse toteuttamaan äkillisiä päähän pistojaan.

Sitä suuremmalla syyllä voin valvoa vielä toisenkin yön, pääasia, on tavoite. Tietää mitä tekee ja tutkia mielessään
Teon seurauksia.

Varsinaisissa teoissa se jo onnistuukin aika hyvin.

Mutta voi minua ja sanoja, jotka tosin useimmiten on sanottu huumorilla, mutta otettu tosissaan..

Pitäisikö vielä opetella tosikoksi? Pedantiksi?

EI. Siihen en pysty. Se vaatii jo uudelleen syntymisen.

Enkä edes pidä tosikoista ja pedanteista.

Minkäs teen? Olen sellainen kuin olen. Syntynyt pulputtavaksi puroseksi. Pajulinnuksi livertämään.

Virheelliseksi ihmiseksi, ikuiseksi oikean etsijäksi.

Eräs ihminen kirjoitti aivan äskettäin, että hän lähtee etsimään onnellisuutta.

Wau! Ajattelin, jospa löytäisin hänen jalan jälkensä.
Ei se voi kovin mahdotonta olla, se on varmaan myös päätös.

4 kommenttia:

  1. Sait minutkin pohtimaan Onnellisuutta.
    Ajattelin tänne pieneen maalaiskaupunkiin
    suurkaupungista muuttaessani, oi
    tätä onnellisuutta. Pellon laidalla
    toukoukuun tuulessa, kuin elämä
    olisi alkamassa, tässä ojan reunalla.
    Tänne oli pitkä matka.

    Nyt kun olen täällä ehtinyt 4 vuotta
    asumaan, huomaan että se onnellisuus
    tulee ihmiselle pisaroina, joskus se on kuin
    tihkusadetta, tai aurikoinen aamu.

    Jatkuvaa onnellisuustilaa ei varmaan
    jaksaisikaan, ajattelen.

    Olisikohan se onnellisuuskin ihmisen
    persoonallisuuteen liittyvä......
    Siis, kuka mitenkin :)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Herne, Tulee ihan lapsuus ja nuoruus mieleen, silloin olin paljon pellon reunalla, jokien varsilla ja vaelsin metsissä, halasin puita ja piirtelin lehtiööni kynällä maiseman hahmotelmaa jota väritin sitten kotona vesiväreillä. Onnellisuus on aivan totta, pieniä pisaroita, niitä näkemisen, kokemisen ja tunteen riemu kokemuksia. Esimerkiksi kun sain ensimmäisen lapsen rinnoilleni hamuamaan maitoa , tunne oli valtaisa. Onni oli läsnä siinä hetkessä ja monissa hetkissä sen jälkeen. Onni on minulle joskus myös täydellinen hiljaisuus ja yksini olo. Ajatusten vapaus hetki jona voin löytää itseni ytimen elämisen keskellä. Nähdä ratkaisuja jotka luovat iloa. Kyllä se on myös persoonallisuuskysymys, mutta uskon, että jokainen voi harjoitella pienin askelin vaikeuksistakin ylitse ja löytää ilon pienistä asioista. Pisara pisaralta.

      Poista
  2. Hienosti ja mielenkiintoisesti olet pohtinut elämääsi ja itseäsi. Tämä herätti paljon ajatuksia, mutta en nyt pysty istumaan kauaa ja kirjoittamaan. Teen sen joskus myöhemmin. Jos käyt blogissani, ymmärrät, millaisella lomalla olin.
    Kaikkea hyvää sinulle :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Usva, tämä teksti onkin kirjoitettu tosissaan, olen antanut mieleni sukeltaa rehellisesti etsimään alkusyytä, miten minusta on tullut juuri kaltaiseni. Tässä tekstissä ei voinut kaunistella asenteitaan, jos haluaa oppia ymmätämään itseään ja ihmisiä on pakko olla avoin ja rehellinen.. Käyn katsomassa lomajuttuasi.

      Poista