puutarhan aidatuin kivin ja puunpaloista talon
Asetan keskelle kippuraisen oksan,
laitan sille naavaiset tossut ja kissankellohatun.
Se olen minä, harmaan kalpeana taloni sisällä.
Seinäni ovat metsän puut ja kattoni taivaan kupoli.
Lamppuni aurinko tähdet ja kuu.
Mieheni löysin oksaisesta puusta, kiverin ja hapertuvin lehdin
Hänet laitoin suuren kiven alle. Kiven päälle sanan.
Koska hän on kuollut, hän lepää siinä nyt ja aina.
Lapseni keräsin ympäriltäni kaikki kauniin kaarevat kävyt
Tein heistä leikkipiirin ja yhtäkkiä metsä raikui naurua ja hiisi sihisi
Kaikki yhdeksän lastenlasta arvailivat milloin aika on syntynyt.
Muistipelin laatat ovat nurin maassa , ne värisevät pelosta.
Kuka nostaa seuraavan palan? Muistaa missä on sielun kumppani.
Humina huhusi tuulessa, huhu kiiri kuuhun asti, kurkotti ajan taakse.
Päiden päätteet napsahti, vihreää valoa pienen tovin.
Lauseet rakensi muistojanaa juuri syntynyttä intensiivisyyttä.
Olemisen tärkeintä hetkeä
Näen: Olen läsnä juuri nyt tulevaisuuden ensisuudelmassa.
Runon kauneus ja syvyys jättivät minut sanattomaksi. <3
VastaaPoistaKiitos Kati. Tämä "runo" on syntynyt aidossa kokemuksessa, olin oikeasti metsässä ja annoin mielelleni vapauden rakentaa silloinen elämän tilanne sihhen missä olin ja kokea sen hetkinen tunnetila ilman rajoa ja esteitä. Metsä on joskus ihmiselle hyvä paikka purkaa ulkopuolisten katselta suojassa se jokin, joka tahtoo vapaaksi.
PoistaErittäin kaunista ja syvälle luotaavaa.
VastaaPoistaKiitos Ari, muisto tapahtumasta elää ja kantaa.
Poista