lauantai 11. helmikuuta 2012

mielikuvia

Rakennan metsään muistolehdon

puutarhan aidatuin kivin ja puunpaloista talon

Asetan keskelle kippuraisen oksan,

laitan sille naavaiset tossut ja kissankellohatun.

Se olen minä, harmaan kalpeana  taloni sisällä.

Seinäni ovat metsän puut ja kattoni taivaan kupoli.

Lamppuni aurinko tähdet ja kuu.

Mieheni löysin oksaisesta puusta, kiverin ja hapertuvin lehdin

Hänet laitoin suuren kiven alle. Kiven päälle sanan.

Koska hän on kuollut, hän lepää siinä nyt ja aina.

Lapseni keräsin ympäriltäni  kaikki kauniin kaarevat kävyt

Tein heistä leikkipiirin ja yhtäkkiä metsä raikui naurua ja hiisi sihisi

Kaikki yhdeksän lastenlasta arvailivat milloin aika on syntynyt.

Muistipelin laatat ovat nurin maassa , ne värisevät pelosta.

Kuka nostaa seuraavan palan? Muistaa missä on sielun kumppani.

Humina huhusi tuulessa, huhu kiiri kuuhun asti, kurkotti ajan taakse.

Päiden päätteet napsahti, vihreää valoa pienen tovin. 

Lauseet   rakensi muistojanaa juuri syntynyttä intensiivisyyttä.

Olemisen tärkeintä hetkeä

Näen:  Olen läsnä juuri nyt tulevaisuuden ensisuudelmassa.

4 kommenttia:

  1. Runon kauneus ja syvyys jättivät minut sanattomaksi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati. Tämä "runo" on syntynyt aidossa kokemuksessa, olin oikeasti metsässä ja annoin mielelleni vapauden rakentaa silloinen elämän tilanne sihhen missä olin ja kokea sen hetkinen tunnetila ilman rajoa ja esteitä. Metsä on joskus ihmiselle hyvä paikka purkaa ulkopuolisten katselta suojassa se jokin, joka tahtoo vapaaksi.

      Poista
  2. Erittäin kaunista ja syvälle luotaavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ari, muisto tapahtumasta elää ja kantaa.

      Poista