Hereillä

Joskus voimme viettää vuosia ilman että elämme lainkaan, ja yhtäkkiä koko elämämme on keskittynyt yhteen hetkessä.

Aurinkoinen päivä sinivalkoisen lumen yllä pyörivä varjojen leikki..
Rinteellä lumilinna ja pienten lasten riemu.
Me menemme piiloon! Nauru soi ilmassa ja katoaa kiteisiin.
Pieni hetki elävää todellisuutta. Olemisen täyttä riemua.
Juuri se muisto, jota kannan läpi elämän.
Miten hanki kantoi hennon olemukseni ja lumitähdet tanssivat silmissäni.
Niityn lumivaippa oli kuin, aava meri ja pieni metsäsaareke keskellä niittyä,
kuin majakka yössä. Valon lähde turvan tuoja merenkävijälle.
Niityn lumikinoksille ei voinut eksyä, vaikka pimeä yön syli tuli vastaan jo aikaisin illalla, juuri silloin kun ajatukseni harhailivat miljaardien heilimöivässä lumitähti meressä, laskevan aurinkon puna , liekki silmissäni ja tuulen suudelma huulillani. Ahava rohti huulet kuiviksi ja hengitys höyrystyi ilmaan, kieppuen ymärillä ja katosi lopulta tulevien sateiden pilveen.
Vieläkin kirpeän ilman pakkas muisto nipistää muiston nenän päätä ja pyyhin kohmeisin sormin valkeaan liinaan pakkasnuhan pisarat.
Eteenpäin, eteenpäin! Tahdon hiihtää ja kiitää lumen poimissa laskea tuttua koti mäkeä alas, tietäen jo etukäteen. Pieni hyppyri odottaa. Ensikerralla se yllätti ja lensin kuperkeikan, sukset meni poikki, minä en mennyt. Nyt pinnistän pohkeitani valmiuteen ja annan suksieni lentää ilman halki sen yhden metrin verran. Hups ja huojun kuin hauras koivun oksa tuulessa mutta pysyn pystyssä. Aaah, voitin itseni! Voitin pelkoni! Ylpeänä vilkaisen Järvisiäni ja kehaisen niille: -Kiitos hyvin meni.
Se on yhteispeliä ihmisen ja suksien kanssa hiihtäminenkin.
Viimeinen loiva rinne ja kaarran pihamaalle. Irroitan siteet monoista ja laitan sukset liiteriin seinää vasten, sauvat viereen. Sisälleni kätken tämän muiston ja se elää yhä, vaikka siitä on aikaa. Siinä on se ero, joka osoittaa olenko elänyt oikeasti, vai kulkenut vain unessa.