runo

Valkoinen

Sydämeni  oli kerran valkoinen, kuin vastasatanut lumi.
Pehmeä kuin untuvainen tyyny. Pienen pään painaumassa.
Rakastin elämän leipää. Nälkääni hamusin äitini helmoja.
Ota minut syliin!
Ota minut sydäntäsi vasten!
Sydämeni helisi enkelten laulua.
Kuulitko äiti! Kuulitko maailma?
Sydämeni oli valkoinen viattomuudessan. Karitsan villanuttu iholla.
Kasvoin kuin keväinen kirsikkapuu.
Sydämeni kukki vaaleanpunaisia kirsikan silkkikukkia.
Vaaleanpunainen sydän kilisi kivien liidossa, kun heitin lampeen pomppukiven.
Kuulitko maailma kuinka sydän puhkesi punaisten marjojen aikaan.
Riemun kiljahduksiin!
Edessä oli elämän polku. Vihreät niityt. Tuohipuun puuteri poskilla ja koivunlehti vastottu helakka iho.
Oi nuoruus! Oranssin hehkuiset kuutamoyöt ja ensisuudelman huumaus.
Armaani sinä näit sen!
Kuinka poveni kohosi ja laski kiihkeän tunteen palossa.
Sydämeni hyppi kuin hullu ja käteni vapisi. Silmäni loistivat kuin tähdet.
Armaani puin päälleni valkean pitsileningin. Huntuni peitti hehkuvat kasvoni.
Sinä yönä olin sinun. Sinuun jäin. Sinulle armaani lahjat suurimmat annoin  vatsasassani kasvatin.
Armaani sydämeni oli kuin tiikerin tuli. Silmäni välähti kuin liekki.
Kuka uskaltaa!
Kuka rohkenee koskea lahjoihimme! Äititiikerin tassu olisi repinyt sen riekaleiksi.
Niin lempeän kiivas ja väsynyt ahkeruus jokaisen päivän yötön päivä. Vain väsynyt  työ ja iltarukous.
Lukemattomat valvotut tunnit täynnä rakkauden tuskaa.
Pois pyyhittiin tuhkarokot, vesirokot ja sikotauti. Koko räkäinen aikakausi.
Lapseni! Tiesittekö kuinka paljon rakastin?
Äititiikeri tietää.
Nyt te tiedätte. Nyt te tiedätte kaiken.
Silmänne välähtävät  kuin salama iskisi.  Olette uusi äititiikeri.
Kuka uskaltaa?
Kuka rohkenee koskea lahjoihinne?
Tyttäreni lempeä kiivaus polttava kuin liekki, hellä kuin unen villa.
Poikani isyys leijonan lempeä voima. Vain katseen voima vaientaa vieraan tahdon.
Katsoa saa, ei koskea.
Lahjat ovat suurinta päällä maailman. Suurempi on vain rakkaus, joka sulkee kaiken ympyrään.