haaste 251 runotorstai

Runotorstai

251.haaste

13.06.2012 - 00:00

Vuorossa on tekstihaaste:


"Seis! Läpikulku kielletty! Minne luulet meneväsi, meressä ei ole askel-
mia. Nostosilta on jumissa, eikä minulla ole lauttaa eikä sinulla voimia,
sotilas sanoi ja upotti keihään. Eikä mitään muttia, ei mitään, ei Liisan
kaninkoloa tai läpikuljettavaa vaatekaappia: Meri makaa keihäs rinnassa
ja tuuli seisoo, on vain satuja. Mutta ritarilla on suhteita, hän voi kulkea
läpi neidon ikkunasta, jalat edellä ja tukka takana. Niin lakanat venyvät
ja avaruus, radat kohtaavat, solmut ja jalat, ulos ikkunasta, ikkunoiden
alle, lakanaköyttä ylös, meren pinnalle."

Risto Oikarinen: Puupuhaltaja, Otava 2005


teksti Aikatherine.

                                                  Meren nainen
Meri suuteli maata horisontissa. Aurinko teki valosta sillan ja Liisa juoksi ja juoksi,  kunnes väsyi.
Kaukainen ranta oli tumma kaistale . 
- Minun on jaksettava vielä, niinkauan kuin auringon valosilta on jalkojen alla.


Liisa jatkoi juoksuaan kohti taivaan rantaa.


-  Jomman kumman minä tavoitan, taivaan tai maan! 


  Liisa huusi taivaalle:  - Pidä aurinko kirkkaana taivas, tarvitsen siltaa!

Taivas kipinöi ja säihkyi, nosti tuulen ja  korkeat aallot. Vesi tummui ja  silta katosi.

- Apua! Minä hukun !   - Apua taivas ja maa!  
- Ritarini, julma keihäälläsi iskenyt!  
- Näetkö? Näetkö ritarini miten meri värjäytyy purppuraan ?

-  Minun vereni yhtyy synnyin mereeni!  Meren kuningas pelasta minut!
  
Meren Ahti kuuli huudon, ja näki veren .

Ahti nousi syvyyksistä ja nosti Liisan, kuin linnun poikasen, meren rannalle.

Liisa nukkui uupuneena siinä mihin Ahti hänet nosti, suuren tammen  juurelle.

Ritari ratsasti pilvissä mustalla hevosellaan, hän sinkosi kiviä tummiin pilviin ja raivasi taivaan tietä. 

Ritari näki Liisan rannalla.

- Miten se on mahdollista?  Hän tuumi. - Hänellä täytyy olla salaiset voimat minä tahdon ne omakseni.

Ritari oli ahne, kyltymätön ja halusi valtaansa koko maailman, 
hänen suuri keihäänsä seisoi keskellä merta. 

- Se on minun voiton merkkini!  Sinä olet vielä minun Liisa pieni!

  Hän avasi läpikuultavat siipensä ja lensi kohti rantaa, jossa
 Liisa  vain nukkui.

  Tuuli tyyntyi ja valo kristallisoi meren.

Liisa heräsi ja katseli välkkyvää merta. 

Kala hyppäsi merestä Liisan polvelle ja kertoi hänelle:
- Liisa pieni, kun kävelet  kilometrin tuon vuoren rinnettä, löydät turvapaikan. Ei edes julma Ritarisi sitä löydä.


Silloin Liisa kiitti kalaa ja  juoksi nopeasti  sinne mihin kala neuvoi.


- Oi , kuinka kaunista täällä on! Hän riemuitsi.
- Oli kaunis pronsilla valettu  maja, ja sen ikkunat olivat timantteja ja rubiineja.
Vuode oli untuvainen ja kutsuva. Pöytä oli katettu, siinä oli suuret vadit täynnä maukkaita hedelmiä. 


Nuori mies seisoi oven luona ja sanoi Liisalle


- Olen odottanut sinua jo kauan. Matkasi oli pitkä, kun se kesti näin kauan.
Eräänä päivänä kauan sitten, tulin tänne pakoon  maailman pahuutta, julmuutta valehtelua ja sotia.

Silloin kala kertoi minulle, että joskus sinä tulet  luokseni .

- Minä uskon tuon, Kala neuvoi minulle polun tänne.

Saanko minä nyt todella jäädä tänne?

- Mies sanoi:  Rakas Liisa minä olen puolisosi Paul,  meidät on jo taivaissa vihitty.  

Paha julma ritari vain ryösti sinut  sadan sotilaan avulla.

- Minä puhuin taivaalle, maalle, merelle ja ilmalle ja  kaikki lupasivat,  sinä tulet ja ritari on syöksyvä meren syvyyksiin 

 ja itse Levitan hänet naulitsee meren pohjaan ikuisuuteen asti. 

 Ja juuri silloin he kuulivat miten taivas räjähti, vesi nosti korkean tsunamin, pilvet ulvoivat kuin sudet kiimassa. 

Majan puutarhaan ei yltänyt yksikään aalto. Vain yön lempeä sumu nosti kasteen lehvien pintaan maa  kantoi hedelmää .

Liisa ja Paul yhtyivät viimein hääyöhönsä, taivas kipinöi heidän ajatuksissaan ja he huusivat ilosta, kun ensimmäinen siittiö löysi munasolun.