lauantai 7. heinäkuuta 2012

VARJOJEN SAARI BLOGIKIRJOITTAJIENYHTEIS JÄNNÄRI

BLOGIKIRJOUITTAJIENYHTEIS JÄNNÄRI:   Varjojen Saari

torstai, 14. kesäkuuta 2012


Kesän ketjujännäri- VARJOJEN SAARI


 Varjojen saari.

Suuri  matkustajalaiva on uponnut lähelle saarta, ja suurin osa ihmisistä pelastuu Varjojen saarelle uimalla ja pelastusveneillä.

Kaiken ikäisiä  ihmisiä ja monen kohtalon  kokeneet  joutuvat riisumaan naamionsa, ja on pakko toimia yhdessä, että saa ruokaa ja suojaa. Varjojen saari on asumaton , mutta paikoin rehevä, ja lähellä lämpimiä vyöhykkykeitä.


Rannikko on karikkoista  ja  runsas kalaista.

Ensimmäinen ja suurin ongelma on ratkaista, löytyykö makeaa vettä.

Pari kymmentä miestä hajaantuu  eri suuntiin saarta, etsimään juomakelpoista vettä.

Naiset kokoontuvat miettimään  mistä valmistetaan ruokaa.
Kalastus on yksi keino. Täytyy  tehdä niistä tavaroista, joita laivasta on ajautunut, tuotu tai tulee lisää kalastukseen tarvittavia välineitä.

Vesi on kristallin kirkasta, naiset  näkevät kalat  vedessä-

Osa naisista on tehnyt  vaatteista haavin, jolla vain kaappaavat kalat  saaliiksi.

Sekä miehiä että naisia  kävelee maastossa, etsien  puuta  josta  voi tehdä nuotion..

Ilta hämärtyy ja kaksi veden etsijää tulee  takaisin. Uupuneina, mutta iloisina  ilmoittaen löytäneensä  pienen järven  vuoren takaa.  Heillä on mukanaan  vettä juuri sen verran kuin  mukana olleisiin astioihin sopi.
Osa veden etsijöistä ei ole palannut , vaan  nopeasti hämärtyvä ilta luo pitkät mustat varjot saaren rannalle.

Leiri on rakennettava  lähelle järveä päättävät  ihmiset joukolla.

Osan on jäätävä odottamaan heitä, jotka ovat maastossa.

Kaksi pariskuntaa suostuu jäämään vapaaehtoisesti, tietäen  että juomavettä ei ole paljon.
He saavat kulkuohjeet järvelle.. Sinne on kiivettävä  vuoren rinnettä ja  laskeuduttava alas.

Matka on kuitenkin vain pari tuntia..

Näin lähtee järvelle   suuri joukko ihmisiä  kulkien nopeasti, ennenkuin täydellinen pimeys laskeutuu saaren ylle.
Pariskunnat  nukkuvat  puiden lehtien alla, peittona  on monenlaista  vaatetta. Hienoja liituraita takkeja ja  peittoja laivalta, hameita, housuja  kasseja joita ei ole vielä edes avattu., pelastusveneestä oli tuotu myös kaikki  mitä irti lähti ja veneet oli vedetty hiekalle  ja sidottu  puuhun , kaiken varalta , ettei tuuli vie niiitä-

 Aallot tuovat  yhä rantaan  monenlaista tavaraa laivasta, jonka musta perä on yhä näkyvissä kuun valossa

Pariskunta on  tutustuneet toisiinsa jo laivalla, heillä oli  yhdessä hauskaa  ja esittelytkin oli tehty.
Peter ja Yvonne  olivat  Ruotsista ja    Richard   ja Isabel Englannista..
He päättivätkin yhdessä, että myös ensi töiksi  on  kerättävä kaikki yhteen ja  kirjattava nimet, valittava johtaja, järjestelijät, eri tehtävien taitajat esille.
Nyt  he nukkuisivat, niin hyvin , kuin se oli mahdollista kaiken järkytyksen ja pelon jälkeen..
Julkaistut/  runot
                              Marja Leena
           
Meidän on tämä saari
vai omistaako saari meidät?
Jalanjäljet rantahiekasta
pyyhkii musta tuuli
taivuttaa puut
jotka kietovat oksansa ympärillemme
yöllä
meillä on vain toisemme
sinä vieras olet läheiseni
ja hengityksemme sekoittuvat keskenään
kuun valossa
välähtää aallon harja
heittää rantaan
ajopuun
joka ei ole irronnut laivastamme
ei myrskyn kaatama onneton
se on uppotukki, veistetty ja koristeltu
seissyt kauan kuistin pylväänä
kaukaisen talon edessä
rakenna minut taloksi
tee tupa
ikkunanpieli, kynnys, räystäs
rakenna minut

Järvelle kulkijat saavuttivat   laakson  johon leiriytyiuvät  ja  jotkut nukahtivat  toiset katsoivat tähtitaivasta, kuin olisivat voineet lukea kohtalonsa  juuri näissä asemissä olevissa tähdissä..

Kaksikymmentä ihmistä oli, jossain,  he voivat vain toivoa, että  kaikki oli hyvin.  He olivat  vielä hajallaan ja varmasti pysähtyneet  levolle yön syliin..






Aamu avautui salamoiden räiskeessä. Oli melkein yhtä pimeää kuin yöllä, sillä paksu pilvipeitto tukahdutti auringon säteiden kirkkauden. Puut huojuivat valtoimenaan. Ne heittelivät lehtiä ja pieniä oksia myrskyn selkään. Sade pieksi maata.

Peter ja Yvonne olivat löytäneet suojaisan nukkumapaikan kallioluolasta. Taivaan mylvintä ei kuitenkaan antanut heidänkään levätä. Muut olivat märkiä sateesta ja useimmat itkivät kohtaloaan. Jokunen raivosi taivaalle. Yvonne huomasi ystäviensä Richardin ja Isabelin lähestyvän kallioluolaa.

- Tämä olisi loppumme, ellemme olisi tropiikissa, huusi Richard jo kaukaa. Hänen äänensä tuntui hukkuvan sateen ja tuulen kohinaan.

- Minä tiedän, mitä meidän pitää tehdä, hän jatkoi. Yvonne huomasi Isabelin huolestuneen katseen. Isabel ei selvästikään tuntunut olevan samaa mieltä. - Rantaan on huuhtoutunut jotakin, mikä teidän pitää nähdä heti!

isopeikko
/   teksti lähetetty .. sähköpostiini 







                                                        

Varjojen saari,

Richard ja Isabel seisovat käsi kädessä. Isabel pyörittää hiljaa
päätään ikään kuin hän haluaisi sanoa jotain, mutta ei suoraan uhmata
Richardia. Richard on selvästi ominut Isabelin ja tehnyt tästä
henkilökohtaista omaisuuttaan.

– No tuletteko? Richard kysyy. – Pääsette osille. Nopeasti nyt ennen
kuin muut tulevat.

– Mitä siellä on? Peter haluaa tietää. – Meillä oli tarkoitus lähteä
sisämaahan päin. Ranta tuntuu vielä jotenkin uhkaavalta.

– Pelkuri. Raukka, Richard huutaa ja rempoo Isabelin käden melkein irti. – Nyt piip lähdette sinne tai kenenkään ei käy hyvin.

Isabel vaikertaa ja vajoaa polvilleen. Peter menee estämään Richardia,
mutta saa tältä nyrkiniskun otsaansa.

– Nyt tulette, ettekä venkuroi enää yhtään, Richard karjuu ja
heiluttelee viidakkoveistä, joka vielä äsken riippui hänen vyöllään. –
Jonkun on huolehdittava meidät täältä ihmisten ilmoille. Minä en
ainakaan aio jäädä tänne kuolemaan, vaikka olisi kuinka romanttista.
Tulkaa perässä.

Richard tempaisee Isabelin jaloilleen ja lähtee vetämään tätä
perässään. Peter ja Yvonne vilkaisevat toisiinsa. Mies koettelee vielä
otsaansa ja koettaa toeta saamastaan iskusta. Yvonne tarttuu häntä
kädestä ja he lähtevät rymistelevän parivaljakon perään.

Kun he tulevat rannalle, on siellä osin hiekkaan hautautuneena
kirkkaan oranssi merikontti. Kontin ovi on murrettu auki. Richard
menee ovelle ja tempaisee sen levälleen, niin että valo pääsee kontin
sisälle. Peter ja Yvonne henkäisevät syvään.

– Lakritsia! Aivan tolkuton määrä lakritsia! Peter kuiskaa. – Mikä
valtava ripuli tuosta määrästä tulisikaan.

Yvonne tirskahtaa. Isabelin suupieli värähtää ja hän hieroo olkapäätään.

– Kannatte sen kaiken tuonne luolalle, Richard sanoo ja viittoo
epämääräiseen suuntaan.



– Ota nyt vaan siitä laatikoita ja tule perässä. Naiset kantavat myös.
Nämä on kaikki saatava piiloon ennen kuin muut tulevat tänne.

– Miksi piiloon? Eikös tällainen pidä jakaa kaikkien kanssa? Yvonne tiedustelee.

– Turpa umpeen ja kanna.

Koko helteisen päivän he kantavat lakritsilaatikoita luolaan. Luola on
viileä ja melko pimeä, vaikka sinne tirskuukin valoa jostain. Kun
naiset väsyvät, lupaa Richard, että he saavat avata yhden laatikon ja
syödä kuusi lakritsipiippua per nenä. Peter ei saa yhtään, vaan joutuu
katselemaan nälkäisenä toisten ateriointia.

Peter nukahtaa. Richard kopauttaa Peterin harteita viidakkoveitsen
kahvalla ja komentaa tätä hakemaan lisää laatikoita. Hän voisi sillä
aikaa pitää luolassa vähän hauskaa naisten kanssa. Richard sanoo, että
varsinkin Yvonne on ruvennut kiinnostamaan häntä ja Peterin olisi hyvä
pitää kiirettä ja tuoda laatikoita niin ripeästi, ettei hän ehdi
ryhtyä sanoista tekoihin.

Peter kantaa laatikoita. Hän kantaa yhä lisää laatikoita ja näkee,
miten luolaan jääneet naiset muuttuvat yhä huolestuneemman näköiseksi
ja miten Richardin virnistys levenee levenemistään.

Kun viimeinenkin laatikko on luolassa, Richard komentaa naiset ja
Peterin ulos ja käskee näitä lakaisemaan luolaan johtavat jäljet
piiloon. Hän ei kaipaisi jakajia lakritsilleen, vaan varmistaisi sillä
oman henkiinjäämisensä, vaikka saarella ei muutoin olisi ruuan
murenaakaan.

Kun joukko on päässyt takaisin merikontille ja laassut kaikki jälkensä
piiloon, Richard sanoo että on palkanmaksun aika. Saman tien hän
paiskaa Isabelin Peterin syliin, karjahtaa ja syyttää näitä
sukurutsasta ja salavuoteudesta, kiljuu että siitä seuraa rangaistus
ja hakkaa viidakkoveitsellään molempien kaulaan ja käsivarsiin
ammottavia haavoja.

Yvonne kirkuu. Hän koettaa paeta rannalta, mutta pahoinvoinnin aalto
kääntää hänen vatsansa nurin ja hän lyyhistyy hiekalle.

Richard tempaisee Yvonnen pystyyn.

– Tahdotko sinäkin? hän kysyy tärisevältä ja kouristelevalta naiselta.
– Tahdotko?

Una



Isabel heräsi oudon hiljaiseen aamuun luolassa. Meri ei enää raivonnut. Hänen niskansa ja selkänsä lihakset ovat kipeänä huonosta asennosta vetoisessa nukkuma paikassa. Vaatteissa oli hienoa hiekkaan, jota oli luolan lattia  täynnä. 
Käsivarsissa oli särkeviä haavoja, ja kauhu hiipi uudelleen mieleen. Käsi kosketti kaulaa, siinä oli hyytynyttä verta.
 Hän pudisteli pois hiekkaa, jota tuntuu olevan kiinni ihossakin. Vaatteet tuntuvat kostealta ja kankeilta. Samoin hiukset, jotka ovat takertuneet ilkeästi poskelle. 
Isabel työntää hiukset syrjään ja vilkaisee takkien ja jostain matkalaukusta löytyneen huovan seassa kuorsaavaa Richardia ja huokaisee väristen öiselle painajaisunelleen.
Tuskin mikään mahti maailmassa muuttaisi tuota centlemania sellaiseksi julmuriksi, kuin hänen houreisessa myrskypainajaisessaan. Unet saattavat viedä ihmisen ihan eriskummallisiin tilanteisiin. Pelottaviin ja ahdistaviin. Mutta niin vievät toisinaan uppoavat matkustaja laivatkin ihmispoloisia todella pelottaviin tilanteisiin, niin kuin heidät nyt oli tämä risteily vienyt. Tämä saari tuntui lisäksi omaavan jonkin erityisen uniennäkövaikutuksen. 
Niin todelliselta öinen uni oli tuntunut. 
Vai oliko se unta?  Mitä Richard  yöllä teki?  Minähän se unta näin, vai näinkö? Isabel kääri revittyä paidan suikaletta haavansa suojaksi.

Jokohan meitä etsitään, pohti Isabel mielessään hänen vatsansa kurniessa pikaisesti jotain murkinaa. Hän kokeili taskuaan ja kaivoi kolhiintuneen kännykkänsä esille. Kenttää ei ollut, edelleenkään. Tuosta teknisestä laitteesta näki vain päivämäärän ja ajankulun niin kauan kuin sen akku kestäisi, eli piakkoin Isabel ei tietäisi kellonaikaakaan. Ellei sitten ihme tapahtuisi ja heidät pelastettaisiin. Nainen huokasi syvään, hieraisi suolaiselta mereltä tuoksuvalla hihallaan kasvojaan ja huomasi liikettä vaatekasassa.
 Richard nosti pois peitteen päältään, nousi istumaan ja vilkaisi naista. Mies katsoi ympärilleen ja taas uudelleen naista. Silmät kipinöiden ja tutkivasti. Richard tyyntyi ja sanoi Isabelille:
-Huomenta! Johan se myrskykin vihdoin taukosi. 
-Huomenta vaan, Isabel huikkasi miehelle. 
-En millään meinanut saada unenpäästä kiinni siinä metelissä  mutta sinä vaan nukuit. Sanoi Isabel.

Mistä syystä sanon näin?  Minähän nukuin tosi sikeästi, hän ajatteli
Richard  oli hereillä.  Ja minulla on nämä haavat. Mistä nämä ovat tulleet, en muista unen loppua.

Silti Isabel jatkoi : - Minä näin ihan kamalaa painajaista! Ihan uskomatonta! Sinä löysit muka kontillisen lakritsaa ja pyysit meitä muita tallettamaan sen tänne luolaan ja olit muutenkin ihan hurja! 
-Vai sillä tavalla, mies naurahti ja nousi seisomaan, venytelläkseen omaa särkevää selkäänsä. Vilkaisten luolan uumeniin, jossa oli kasa laatiloita, hyvin naamioituna.
-Onneksi se oli vain unta, mies jatkoi, jolloin Isabelkin hörähti naurmaan. 
-Niinpä! Me kaikki olisimme todella sairaita jos löytäisimme kontillisen lakritsaa ja söisimme sitä nälkäämme! 
-Totta tosiaan, mies myönsi ja hieraisi omaa vatsaansa. 
-Vaan ompas hurja nälkä! Mitäs meidän aamupuffetista löytyisi, mies silmäili  naista. joka oli lähtenyt kulkemaan kohti luolan suuaukkoa. 
-Mennään katsomaan mitä meillä tänä aamuna olisi ruokana, nainen totesi. Richardkin tuli luolan suulle, siristi silmiään auringonvalolle ja laittoi kätensä kirkkaan valon eteen. Meri näkyi kasvillisuuden  takaa, sillä luola oli tavallaan rinteessä. Eksoottiset linnut lauloivat kujerruksiaan ja ilma oli miellyttävän lämmin heti jo aamusta. 

Joissakin puissa riippui hedelmiä, joihin he saattaisivat ylettyä. Toisaalla saaressa niitä samoja hedelmiä söivät parhaillaan aamiaisekseen suomalaiset haaksirikkoiset Annikki ja Kalervo. Rirhardilla oli isompi nälkä, eikä ajatus hedelmistä miellyttänyt, mutta hän ojensi kätensä ja otti yhden keltaisen hedelmän, tutkiskeli sitä hetken ja ojensi sen sitten Isabelille. Nainen silmäili miestä ja hymyili öisille unikuvilleen. Tämä mies tekisi kaikkensa muiden puolesta. Niin kuin nytkin, ensimmäisen hedelmän hän antoi minulle, mietti Isabel. 
-Kiitos. Ota sinäkin. Milleköhän tämä maistuu. 

Nainen kuori helposti hedelmän ja nautiskeli mehukkaasta viipaleesta. Aurinko lämmitti. Linnut lauloivat. Päivä oli kuin mikä tahansa eksoottisen lomakohteen päivistä. Paitsi etteivät he olleet lomakohteessa. Oikeasti kukaan ei tiennyt missä he olivat. Eivät he itse eivätkä omaiset eikä matkanjärjestäjä.
 Isabelin otsa meni hieman rypyille hänen miettiessään tätä. 
Richard oli kuorinut oman hedelmän ja söi sitä antaumuksella, merelle katsellen. 

-Kävellään rannalle, jos vaikka aallot olisivat tuoneet sinne lisää hylkytavaraa. 
-Kävellään vaan, Isabel vastasi. 
-Jos vaikka kontillisen lakritsaa, hän naurahti. 
-No en minä nyt sellaista ihan ajatellut, mutta jotain käyttökelpoista. Vaikka puhelimen jossa on kenttää tai jotakin muuta sellaista. 

He pujottelivat puiden välistä rannalle, väistelivät oksia ja katselivat maahan kävellessään, etteivät astuisi vaikka käärmeen tai skorpionin päälle. Jossain kahahti iso lintu lentoon rääkäisten mennessään. Jostain kuului miehen puhetta. Kohta he näkivätkin rannalla kaksi ihmistä. Richard nosti kätensä ja heilutti heille. 

Peter seisoi rantahiekalla syrjäsilmällä Yvonnea katsellen. Naisen kasvot olivat totiset kun hän koetti nähdä merellä jotakin kiinnekohtaa. Laivaa, majakkaa, ihmettä. Tai edes taivaalla lentokonetta tai pelastushelikopteria... 
Molemmat huomasivat yhtäaikaa rannalle kävelleen pariskunnan ja havahtuivat mietteistään. 
-Hei! Miten te saitte nukuttua? Ja missähän  kaikki muut ovat, alkoi Peter kysellä tulijoilta silmiään kirkkaassa auringossa siristellen. Hieroen kuhmua otsassaan. Samassa he kuulivat huutoa. Mies ja nainen juoksivat heitä kohti rannalla. 
(Jatko on tähän tilanteeseen: Peter ja Yvonne seisovat rannalla, Isabel ja Richard tulevat luolasta ja heitä kohti tulee juosten pariskunta.)

-Hei, onhan täällä muitakin, Annikki saa vihdoin katkonaisesti sanotuksi. Vaikka hänestä olisi ihanaa viettää loppuelämä pelkästään Kalervon kanssa, hän on kuitenkin ikionnellinen tavatessaan muitakin ihmisiä. Häntä puistattaa ajatus heistä kahdesta jossain maailmankolkassa teillä tietymättömillä. Tuntuu sietämättömältä kohtalolta olla enää ikinä näkemättä lapsia ja lapsenlapsia. Ja enemmän kuin oma kohtalo häntä tuskastuttaa tietoisuus siitä, miten omaiset nääntyvät epätietoisuuteen heidän kohtalostaan.
Peter, Yvonne, Richard ja Isabel siristelevät silmiään ja kiiruhtavat halaamaan tulijoita. Isabelin ja Yvonnen silmäkulmasta puristuu pari kyyneltä. Heidän suustaan pulppuaa puhetta koko ajan ja he taputtelevat Annikkia ja Kalervoa selkään.  Peterkin halaa tulijoita pitkään ja hartaasti. Richard tyytyy vain vähän nyökkäämään ja puristaa tulijoiden kättä, mutta antaa pian kätensä vaipua alas.
Esittelyjen jälkeen alkaa käytännön suunnittelu. Heillä on kokonainen päivä aikaa suunnitella henkiinjäämistä ja mahdollista pelastautumista. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että löydetty luola on hyvä nukkumapaikka. Kaikki paitsi Richard. Richard ei itse asiassa olisi halunnut paljastaa löytöä Annikille ja Kalervolle, mutta muut ehättivät puhumaan siitä heti alkajaisiksi. Richard siirtyykin kohta sivuun mennäkseen tarpeilleen. Päästyään näkymättömiin hän hiippailee hissun kissun luolalle.
Isabel huomasi Richardin viipymisen ensimmäisenä. Hän ei ensin maininnut asiasta muille, muisteli vain yöllistä untaan ja sai vilunväristyksiä muistaessaan unen, jossa Richard oli viillellyt naisten kaulaan haavoja. Vaistomaisesti Isabel kokeilee kaulaansa ja hätkähtää huomatessaan, että kaulassa on jonkinlainen naarmu. Ei hän sitä ennen ollut huomannut. Olivatko viidakon pensaat repineet sen vai oliko Richard sittenkin tehnyt yöllä jotain? Mutta mitä hän tiesi miehestä muutenkaan oikeasti? Ei niin yhtikäs mitään. He olivat vain tavanneet toisensa risteilyllä ja viettäneet aikaa yhdessä, mutta miehen menneisyydestä ei ollut puhuttu mitään. Olivatko unen raakuudet hänen omia vaistomaisia pelkojaan miestä kohtaan? Ja mistä se lakritsinhaju oli uniin tullut?
Pienen levottomuuden ajamana Isabel nousi ylös ja sanoi käväisevänsä pusikossa ja pyysi Yvonnea mukaansa.
-Millaisen kuvan sinä olet saanut Richardista? Isabel ei malttanut olla kysymättä.
-Sellaisiako sinä tässä vain mietit kun meillä olisi tärkeämpääkin tekemistä? Muut suunnittelevat liikkeellelähtöä muun porukan löytämiseksi ja sinä seksihullu vain haihattelet jonkun Richardin perään, jonka olet kampannut pari päivää sitten! Kuule ei me nyt joudeta mitään virityksiä suunnitella.
-En minä sellaista, Isabel parahtaa. Mutta minä en oikein luota Richardiin. Minä näin niin kummaa untakin hänen väkivaltaisuudestaan. Ja sitten siinä unessa oli kontillinen lakritsia, joka ajautui rantaan ja Richard kannatti sen kaiken meillä muilla luolaan. Minulle vain on jotenkin tullut sellainen tunne, että Richard ei ole oikein luotettava.
-Höpsistä! Sinä olet vain stressaantunut tästä kaikesta. Usko pois, että Richardilla on yhtä suuri halu päästä pois täältä jumalan selän takaa kuin meillä muillakin.
-Tietysti on, mutta olen varma, että hänellä on mielessä jotain, mutta minä en vain tiedä, mitä se voisi olla.
Yvonne ei halunnut kuulla Isabelin voivottelua ja vaikerrusta. Mitä se tässä tilanteessa auttaisi. Nyt on työnnettävä kaikki negatiiviset mietteet syrjään ja keskityttävä ihmisen perustarpeiden tyydyttämiseen. Ruoka, juoma, yösija ovat ensimmäisiä, sitten on heti selvitettävä, missä oikein ollaan ja miten täältä päästään pois. Isabel sanoi käväisevänsä luolalla, ja Yvonne palasi pian puhisten muiden luo.
Isabel lähestyi luolaa jostain syystä hiipimällä. Miksi hän sinne oikeastaan kesken kaiken menikään, sitä hän ei tiennyt itsekään, mutta hän oli varma, että Richard oli heille enemmän vaara kuin pelastus. Isabel läheni luolan suuta. Kaikki oli hiljaista, ketään ei näkynyt missään. Isabel kyykistyi konttimaan. Jos Richard  olisi luolassa, hän näkisi Isabelin hyvinkin kirkasta oviaukkoa vasten. Parasta lähestyä suuaukkoa huomaamattomasti.
Mutta luolassa ei ollut ketään. Joka puolella pimeää. Ja sitten hän iski varpaansa johonkin terävään. Vähitellen hänen silmänsä erottivat pimeästä jotain. Sehän oli laatikko! Ei sitä aamulla siinä ollut. Vai oliko sittenkin?

 
Richard rypisti otsaansa luolan pimeydessä. Hän oli luullut Isabelia aivan harmittomaksi ajanvietteeksi, tyhmeliiniksi joka ei ikinä ymmärtäisi epäillä mitään outoa. Mutta siinä nainen nyt oli laatikon äärellä, kohta tietysti koko skandinaavinen  kvartetti olisi mukana äimistelemässä. Koe ei edennyt nyt ollenkaan suunnitelmien mukaan.
Nainen pitäisi vaientaa ennen kuin hän rientäisi ulos hölöttämään löydöstään. Richard tarttui tuumasta toimen. Kuului vain nopea naks ja sievät silmät sulkeutuivat iäksi. Richard raahasi ruumiin luolan perälle ja peitteli pressun alle. Sitten hän avasi salaperäisen laatikon ja otti esiin radiolähettimen. Oli sovitun yhteydenoton aika.
"Täällä Tohtori" kuului rätinän keskeltä. "Operaatio lakritsipiippu on käynnistynyt. Odotan raporttejanne. Kuuntelen."

Täällä P" vastasi römeä basso. "Hallusinaatiotesti suoritettu yhdelle koehenkilölle maksimiannostuksella, hallusinaatioita oli ja lisäksi testihenkilö muuttui psykoottiseksi.  Osa ryhmästä on poistunut saarelta lautalla. Kuuntelen."
 
Sitten oli Richardin vuoro. "Täällä R. Hallusinaatiokokeet suoritettu kahdelle koehenkilölle, tuloksista ei vielä ole selvyyttä. Yksi henkilö muuttui uhaksi testeille ja oli pakko eliminoida. Kuuntelen."
Tohtorin ääni kuulosti tyytymättömältä. "Jätti pitää huolta niistä lautalla poistuneista, mutta teidän täytyy nyt ryhdistäytyä saarella. Laittakaa toimeksi, meidän on saatava tuloksia ennen kuin testiryhmä kokonaan kuolee tai poistuu saarelta. Loppu."
Richard sulki laatikon ja rypisti otsaansa. Tänne ei enää kannattaisi jäädä, ennen pitkää muut huomaisivat ruumiin. Ehkä olisi parasta siirtyä järvelle, siellä hän yhdessä P:n kanssa varmaan saisi enemmin aikaan kuin kumpikaan heistä yksin.





Annikki ja Kalervo
    Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä 
taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä
 turvapaikka yöksi.
 Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti
 oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät
 ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.
Annikin katse harhaili epämääräiseltä vaikuttavassa 
metsäsaarekkeessa. 

He olivat lähteneet siirtymään 
järvelle toisten mukana, mutta koska olivat äärettömän
 iloissaan kummankin katastrofista pelastumisesta, he
halusivat viettää hetken kahden vain… Ja kun he 
viimein siitä tokenivat, muut olivat menneet ja metsä 
ympärillä vaikutti täysin toisenlaiselta kuin he muistivat.
Olikohan täällä käärmeitä? Ajatus ei ollut aikaisemmin 
juolahtanut kummankaan mieleen ja nyt ponnahdettiin
 kiireesti ylös pudistelemaan vaatteita, haalimaan 
koppuroiksi kovettuneita kenkiä takaisin jalkoihin. 
Oudot linnut ääntelivät puiden kätköissä, mutta mitään 
luikertelijaa ei näkynyt. Onneksi! Mutta missäpäin toiset 
olivat? Juomavesi oli mennyt heidän mukanaan ja 
 (kuva Sylviira)
karkulaisilla oli jano.  

Laskevan auringon viimeinen kilo värjyi metsikön 
katteessa, jostakin häilähti kimmellys ja Annikki 
huudahti: - Tuolla on jotakin! ja lähti määrätietoisena 
kulkemaan. Valo välähti toisenkin kerran, ja sen avulla 
he onnistuivat löytämään kimalluksen aiheuttajan.
                              
( Kuva Sylviira)
Pienen lähteen vesi siinä pulppusi iloisena ja kutsuvana.
 Auringon viimeinen säde pilkahti sen pinnalla vielä 
kerran ja sammui. Ilosta huudahtaen he polvistuivat 
lähteen reunalle, upottivat siihen kuperretut kouransa ja 
ammensivat suihinsa kylmää, herkullista nektaria. Kun
pahin jano oli tyydytetty, he katsahtivat toisiinsa 
yhtäkkisen kauhun vallassa. Molempien mieleen iski 
sama värisyttävä ajatus. Entäpä jos vesi ei olekaan 
turvallista, myrkytöntä?
Annikki hiipi rakastettunsa kainaloon. 
– Jos tässä vedessä oli jotakin, haluan nukahtaa sinun 
syliisi, lähteä yhdessä rajan taakse, hän kuiskasi. 
Kalervo kietoi kätensä hänen ympärilleen, veti syliinsä. 
He odottivat, odottivat ja odottivat…
Annikki nukahti. Kalervo kuunteli hänen tasaista 
hengitystään, antoi varovaisen suukon nukkujan 
päälaelle ja sulki silmänsä hänkin. 
Unessa Annikki liiteli pitkin metsää, vaistosi lempeän 
suukon päälaellaan, tunsi käteensä tartuttavan ja 
huomasi sivulleen vilkaistessaan Kalervon liitelevän
 siinä vierellä.

 Ympärillä ei enää ollutkaan pimeää,
 sinertävä utumainen valo verhosi kaiken. He kohosivat
ylemmäksi ja ylemmäksi, aivan puiden latvojen 
yläpuolelle. Kalervo virnisti ja  ohjasi heidät valtavan
puun oksalle, keinutti heitä siinä, lennätti toiselle oksalle 
ja niin edelleen, keinuen. Heitä nauratti. Miten lapsellisia
 olemmekaan! miettivät molemmat, mutta juuri siksihän
 he olivatkin yhteen ajautuneet, pelkkää samanlaisten
sielujen kotiin pääsyähän se heidän kohtaamisensa oli 
ollut.
He olivat osuneet patikkaretkellä samalle nuotiolle, 
Kalervo oli kymmenisen vuotta aikaisemmin eronnut 
nuorena solmitusta liitostaan ja lomaili nyt aikuisen 
poikansa kanssa. Annikki puolestaan kulki senhetkisen 
seuralaisensa ja erään toisen pariskunnan mukana.
 Hekin olivat pysähtyneet Jyrävän putouksen luona 
olevan Siilastuvan kohdalle uimaan ja ruokailemaan
.
 Kuinka ollakaan, molemmat retkueet olivat jatkaneet 
samaa tahtia, jutelleet keskenään, pysähdelleet 
samoihin paikkoihin kuvaamaan ja ihastelemaan. 
Annikki oli tuntenut alusta alkaen outoa vetoa Kalervoon
 ja vaikutti siltä kuin tämäkin olisi kokenut samaa. 
Vähitellen he viehättyivät toistensa samankaltaisesta 
huumorista, upposivat umpisukkeloon toistensa sieluihin 
ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jättäytyneet 
seuralaistensa taakse. Kädet hipaisivat kuin varkain 
toisiaan…
Matkustajalaivaan he olivat päätyneet halutessaan 
juhlistaa parikymmentä vuotisen yhteiselonsa 
vuosipäivää ja sitten oli käynyt näin.
- Katso, huudahti Annikki äkkiä. He olivat kohonneet 
takaisin liitelemään puiden yläpuolelle. Alhaalla näkyi 
tulenkajoa, savu kiemurteli nuotioista ja joukko ihmisiä 
istui niiden ympärillä. Osa oli kääriytynyt vaatteisiinsa, 
osa pötkötteli lähistöllä suurten lehtikerrosten alla.
He laskeutuivat alemmaksi. Järvi kiilteli hopeisena, tulen 
loimu heijastui sen pinnasta. Ihmiset juttelivat. Vähitellen
 he erottivat katkonaisia lauseita, erillisiä sanoja.
- Mihinkähän se suomalaispariskunta joutui kun he 
katosivat niin yllättäen? erottuu selvästi erään naisen
 huolestunut ääni.
Annikki huusi, heilutti käsiään: - Hei, tässähän me 
ollaan! mutta kukaan ei tuntunut kuulevan.
 Hän laskeutui puhujan viereen ja nyhjäisi tätä hihasta. 
Tämä ei näyttänyt huomaavan sitä, vaatekaan ei 
liikahtanut, oikeastaan kun tarkemmin ajatteli,
 Annikin sormet menivät hihan ja koko käsivarren läpi… 
Ällistyneenä hän katsahti Kalervoon. Tämä nauroi. – 
Eihän me oikeasti osata lentääkään, joten unta tämä 
kaikki…
Hämillään Annikki lehahti hänen luokseen, takertui 
käsikynkkään, sopersi: - Oletko varma? 
Entäpä jos se vesi ei ollutkaan oikeata? 
Mennään äkkiä takaisin! Hän vilkaisi ympärilleen.
 – Mutta miten me osataan? Kalervo! Apua, olemme 
hukanneet kehomme! Jospa me olemmekin kuolleet…
- Älähän hätäile, Kalervo rauhoitteli. – Noustaan 
tarpeeksi korkealle niin jospa ne jostain löytyvät.
He hypähtivät ilmaan, kohosivat ja kohosivat.
 Jostain rupesi kuulumaan surinaa, ääntä, joka läheni 
lähenemistään. 

 kuva Liplatus

Valkoinen höyhen pyörähteli heidän edessään hetken, 
sitten kohiseva pyörre imaisi heidät sisäänsä ja he 
kieppuivat, kieppuivat ja kieppuivat…
Oli aamu, he havahtuivat sylikkäin. Aurinko porotti 
kuumana ja maasta kohosi höyryä. 
Lähellä keinahteli kaksi valkoista höyhentä kevyen 
aamutuulen puhallellessa.  
 Kalervo noukki ne käteensä, antoi toisen kumppanilleen.
 – Kulta, tällainen oli unessanikin. Annikki hypähti 
pystyyn. Järkyttyneenä. – Niin minunkin…
Kumpikin puhkesi kertomaan unestaan ja he totesivat 
vähän häkeltyneinä nähneensä täsmälleen samaa unta.
- Katso, tuolla on vielä yks höyhen, Annikki huudahti, 
juoksi sen luokse ja nosti ylös. Hän katseli ympärilleen.
 – Entä mikä tuolla kauempana keikkuu? Hän kiiruhti 
sinne ja poimi puun oksalta jälleen uuden höyhenen.
 – Näillä on tietty suunta. Ovatkohan nämä merkkejä, 
tienviittoja?
Höyheniä löytyi yhä vain uusia ja uusia. 
 Koko päivän he keräsivät niitä, napsivat siinä sivussa 
nälkäänsä puiden oksilta appelsiineilta näyttäviä 
hedelmiä, joiden mehukas liha sammutti janonkin. 
Yön tullen he kellistyivät uupuneina toistensa 
käsivarsille ja havahtuivat aamun koittaessa lintujen 
sekopäiseen kuoroon. Ne kahahtelivat puista lentoon 
levottomin siiveniskuin, harmistunein huuteluin.  


 Veden  liplatus rantakiviin kantautui yllättäen korviin ja 
kun he riensivät äänen suuntaan, odotti uusi hohtava 
höyhen hietikolla, toinen huiskahteli kapean 
järvenlahden vastapäisellä rannalla.
 He suunnistivat sitä kohti kunnes…
Niin, kunnes niemen takaa rupesi kantautumaan 
ihmisten ääniä. Annikin jalat lähes pettivät 
helpotuksesta. He olivat kuin olivatkin löytäneet muut 
matkalaiset! Tai eiväthän he itse… Ne höyhenethän 
heitä olivat ohjanneet.
                          kuva Sylviira        

Kertoo Tarinaa / Varjojen saari.


Maria makasi kyljellään rantahiekassa, hän oli nukahtanut hetkeksi, kunnes myrsky nousi ja vettä satoi kaatamalla , Maria avasi suunsa ja nieli sadevettä. Se virkisti ja hän riisui kaikki vaatteensa, antaen sateen huuhtoa merisuolan iholtaan..
Vaatteet hän levitti kiville ja oksille toivoen niidenkin huuhtoutuvan sateessa.
Edessä oli meri ja hän huomasi nyt, että oli ajautunut poukamaan, jonka molemmin puolin oli korkeita kallioita ja viidakkoa näkyi taustalla
Maria oli laivan sairaanhoitaja. Hän tajusi tilanteen laivalla, sen kaiken kauheuden, joka aiheutti koko onnettomuuden. .
Laivalla riehui mielipuoli, suuri mies, joka oli päässyt haavoittamaan  jo useita päällystön miehiä.
Mies yritti kaapata laivan, oliko hänellä apureita, ei ehtinyt selvitä.
Ensimmäinen perämies ja luotsi olivat saaneet surmansa.
Kapteeni oli haavoittunut vakavasti.
Radioyhteys laivalta oli poikki.. Oliko edes hätäsanomaa ehditty sähköttää..
Maria ei enää muistanut yksityiskohtia.. Kaikki oli yhtä kaaosta. Matkustajat eivät tienneet mitään, ellei joku ollut kuullut tai nähnyt jotain.
Kun laiva rymisi karille ja alkoi kallistua, mereen, ei ollut aikaa miettiä muuta kuin matkustajia ja tarvikkeita joita ottaa mukaan..
Maria keräsi vähän kaikkea lääkkeitä, sidostarpeita, ruokaa, juomaa vedenkestävään säkkiin ja raahasi sen pelastusvene kannelle.
Veneet oli jo kaikki vedessä ja osa jo lähtenyt kohti näkyvää rantaa.
Maria pudotti säkin kannelle ja auttoi ihmisiä veneisiin.. Kun viimeinenkin vene oli aivan täynnä, henkilökuntaa ja matkustajiakin oli vielä paljon. .
LIIIVIT! LAITTAKAA PELASTUSLIIVIT PÄÄLLE; NOPEASTI !
Hypätkää mereen ja uikaa tuonne saareen!!!
Maria rohkaisi ihmisiä ja auttoi heitä sitomaan liivit hyvin, monilla oli kantamuksia, joita he puristivat kädet kouristuksen kovettamina. Olkoon, vieköön kukin minkä voi..
Laiva vajosi ja tavaraa putosi mereen , tavara kolleja, matkalaukkuja, arkkuja, kaikkea mikä lähti irti .. Suuri osa jäi pinnalle, ne menisivät tuulen ja virran mukaan..
Enää kannella oli muutamia laivan miehistä.
LÄHDE HETI ! huusi yksi ja hyppäsi itsekin mereen liiveineen ja reppuineen.
SÄKKI! Maria muisti säkin, köytti sen pitkällä vyöllä vyötäröönsä ja laskeutui mereen, vesi kasteli jo jalkateriä.
Maria ui ja ui.. Lepäsi välillä kelluen virrassa.. Hän näki monia muitakin, jotka katosivat pian näkyvistä.. Virrat ja tuuli kuljetti jokaista kohti tuntematonta saarta.
Tässä hän nyt istui ja muisteli tapahtumia..
SÄKKI??
Missä se on? Maria hätääntyi..
Turhaan. Säkki oli kauempana hiekalla. Luojan kiitos.. Siellä olisi ruokaa ensihätään.
Iho alkoi jo punoittaa. Tietysti.. Ei ollut aurinkovoidetta.
Maria avasi repun ja löysi päällensä mekon..
Hän söi yhden voileivän ja joi pienen tölkin olutta.
AH, ihan hyvä olo valtasi mielen.. Sekunniksi…
Minun on löydettävä ihmisiä, joku voi tarvita apuani..
Maria lähti kävelemään ainutta kulkureittiä, kohti viidakkoa.
Hän otti kaiken varalta käteensä veitsen, ei tämä kovin tehokas suoja ole, mutta sai kelvata. Lisäksi maasta kepin, jolla voi vähän raivata eteensä polkua.
Luoja, armahda minua käärmeiltä, pedoilta.. pieni äänetön rukous nousi ajatuksiin.
Toisaalta, on paljon mahdollista, että tällä saarella on niukasti eläimiä, pinta-ala ei näyttänyt laivalta katsoen suurelta.
Kuva Desktop Nexus
Maria pysähtyi yhtäkkiä ja nojasi puuhun, laski säkin maahan.
Jostain etäämpää kuului naisen kirkumista, kuin hengen hädässä.
Miesten karjuntaa, ja toisesta suunnasta ihmisten puhetta, rauhallisempaa, tämä ääni oli hiljaista, mutta se tuli silti läheltä.
Maria valitsi rauhalliset äänet, ja lähti jatkamaan matkaa.
Pieni heilahdus ja kahina kuuluin ja näkyi heinikossa. Siellä on joitain eläimiä, päätteli Maria ja jatkoi kulkuaan.
Eteen avautui pieni lehtomainen maisema, ja kun hän käänsi katseena, hän oli vähällä kiljaista ilosta. Siellä oli pieni, mutta virkistävän näköinen vesiputous
Voi, miten kaunista! Täällä on elämää..
Maria jatkoi kulkuaan ääniä kohti, pysähtyi kuuntelemaan..
Hemmetti, hän ei kuullut enää mitään..
Sen sijaan hän näki edessään hyvin komean miehen.
Mies oli karvainen, pitkä parta ja hiukset kiilsivät auringon valossa.
(Kuva Desktop Nexus)
Maria päätteli heti, että kyseessä täytyi olla saaren asukas. Tämä ei olekaan asumaton, vaan löytämätön.
Mies tuijotti Mariaa tutkivasti, kuin hyväillen jokaista kehon osaa.
Maria päätti testata, puhuuko mies tunnettua kieltä ja sanoi rauhallisesti :
- Päivää, minä olen Maria. Laiva upposi lähelle rantaa, olen uinut rantaan. Oletko nähnyt muita ihmisiä?
Mies kallisti päätään ja katseli yhä tarkemmin.. Hän jopa puhui jotain, josta Maria ei ymmärtänyt sanaakaan.
Maria päätti ottaa osittaisen viittomakielen avukseen. Painaen käden rintaansa vasten ja sanoi:
- Maria.
Mies naurahti, lyhyesti, astui Marian eteen ja kaappasi Marian syliinsä, mutta juuri silloin kului terävä miehen ääni. – IRTI!
Mies käännähti ääntä kohti ja laski Marian maahan.
Kymmeniä ihmisiä lähestyi Mariaa......



Hei!
Maria kiljaisi, kun näki ihmisten kasvoja .
Minä olen laivan sairaanhoitaja, onko siellä
laivan henkilökuntaa?

Yksi miehistä lähestyi Mariaa ripeästi, mutta hän katsoi ikäänkuin ohi.
Hän näki vesiputouksen.


Hei nyt löysimme juotavaa vettä! Ihmisten helpottunut huokaus kuullosti kuin tuulen ohimenevältä humahdukselta.

Maria säntäsi juoksuun raahaten mustaa säkkiään.
Hänellä ei ollut halua tutustua alkuasukkaaseen enempää. Ei ainakaan yksin.

Maria pysähtyi joukon takana kulkevien naisten eteen ja kertoi heille kuka oli ja
pyysi kaikkia kertomaan nykyisestä tilanteesta.

Naiset yrittivät puhua, mutta ääni oli käheä , heillä oli jano .
Maria tajusi tilanteen.
Hyvä on, mennään ensin putoukselle, minulla on ensihätään säkissä lääkkeitä ja vähän syötävääkin.

Maria katsoi taakseen, tumma karvainen mies oli kadonnut viidakkoon..

Hän kysyi naisilta: - Näittekö te miehen, joka oli edessäni?
Naiset puistivat päätään.. mumisten hiljaa, - Ei me nähty muuta kuin  putous.

Omituista, ajatteli Maria, kyllä niin kookas mies olisi pitänyt huomata, no ainakin miehet näkivät mietti Maria, koska he huusivat, pelästyttäen miehen.

Kun kaikki pääsivät putoukselle, he joivat ja kylpivät, monet riisuivat itsensä alasti,
täällä ei ollut estoja. Heistä oli tullut kamppailijoita, kaikki vaikuttivat virkistyvän, vaikka Marian tarkat silmät havaitsivat myös uupumuksen.

Marian silmät eivät löytäneet laivan henkilökuntaa.

Hän kysyi varovasti yhdeltä naisista; - Voisimmeko esitellä kaikki toisemme, minä olen Maria Engell.
Maria avasi mustan säkkinsä, ja kaivoi esille säkkiin pakkaamiaan voileipiä ja kinkku sekä kalasalaatti rasioita, joita oli ollut sairaanhoito hytissä, ja hän ehti kaapata lisää kahvilan hyllyltäkin.
Nämä pitää syödä nyt, ennenkuin menevät pilalle, on niin kuuma ilma ja hän jakoi kaiken esille ottamansa.

Tilanne laukaisi kaiken jännityksen, ihmiset ottivat ja söivät hitaasti nauttien joka suupalasta. Tosin kaikki olivat syöneet veden etsimis matkallaan myös näkemiään hedelmiä ja naiset olivat keränneet myös maasta joitakin mukula kasveja.

Esittely kierroskin alkoi, ensin naiset, - Helena, Liisa, Kristiina, Ellen, Sue, Susan, Säde ja Pauliina.
Miehetkin päätyivät esittelemään vain etunimillä.. Maria kirjoitti nimiä ylös, sitä mukaa kun kuuli..
Paolo, Ric, Kaarlo, Antti, Matti, Masa

 ja sitten on vielä siellä muutama mies ..
- Joo, minä olen Lasse, sanoi iäkäs mies ja näytti huonovointiselta.
- Lasse tule luokseni katsotaan sun vointiasi tarkemmin sanoi Maria Lasselle.
Nuori mies kertoi olevansa Petri Suomesta, ja selvästi hänen joko uudet tai entiset kaverinsa huutelivat: - Jaska, Markus, Onni, Risto..
Maria laittoi kynän pois ja kysyi ikäänkuin kaikilta: - Miten voitte? Onko jotain erityistä, josta haluaisitte kertoa..

Lasse tuli lähelle ja kertoi, että hän kärsii unettomuudesta ja nyt hän ei ole nukkunut koko aikana, kun ei ole lääkkeitä-
Maria katsoi Lassea ymmärtävästi, otti kädestä kiinni ja sanoi: -Valitettavasti minullakaan ei ole unilääkkeitä. Uskon kuitenkin, että luonto hoitaa nyt tehtävänsä, katsotaan nyt yksi yö ja mietitään huomenna mistä olisi apua.. Ehkä uusien ruuaksi kelpaavien kasvien etsiminen jo alkaa nukuttaa.
Tuskin Maria oli sanonut viimeistä sanaa, kun Lasse kävi hiljaa puun juurelle maate ja nukahti kuin lapsi sikeään uneen..
- Näettekö, luonto hoitaa. Jos ei ole muuta niin jatketaampa pohtimista, onko teillä jo kalastusvälineitä? Pelastus veneitäkin kai tuli rantaan, niistä löytyy varmasti jotain hyödyllistä, josta noin reipas mies joukko taikoo meille virvelit, ja verkot..
- Haluatkos sinä Maria ruveta meidän kuningattareksi? Kysyi Petri.
- Ja sinä kuninkaaksi, nauroi Maria. Höpsis, minulle riittää se mitä osaan, toivon että joku miehistä omaa erityistaitoa organosointiin ja tehtävä jakoon.
- Uskon , että meidät kyllä löydetään pian ja pääsemme kotiin ...hän vaikeni kun muisti mitä kaikkea laivalla oli tapahtunut..
- Kuka teistä miehistä huusi silloin, kun näitte  minut sen alkuasukkaan sylissä?
 Kuka hän oli, olkoon nyt johtaja jatkoi Maria sen enempää miettimättä.

Kaikki katsoivat Mariaa tarkasti.. Antti sanoi lopulta : - En tiedä mitä tarkoitat. Ei kukaan huutanut, emme kukaan nähnyt mitään alkuasukasta. Täällä on tapahtunut vastaavia hallusinaatioita, jotkut ovat nähneet outoja tapahtumia, uskoen todella nähneensä.
 
Naiset alkoivat kilvan puhua yhteen ääneen, mitä kaikkea olivat nähneet, kun varjot tulivat ja saari katosi usvaan.

He olivat päätyneet tulokseen, että ne olivat  hallusinaatioita.. Ehkä jokin marja tai hedelmä aiheutti niitä.

- Minä en ole syönyt vielä mitään saaren hedelmistä, vain vettä olen juonut, kun taivas suorastaan kaatoi sitä suuhuni. Selitti Maria jo vähän epäuskoisena..
Samalla hetkellä taivas pimeni ja varjot leijuivat saaren ylle, kuin tumma lintujen parvi, ja viidakon ääristä kuului rumpujen ääni. ta ta tam ta tata tam..

Maria yritti nähdä pimeän läpi, mutta pimeys tarttui häneen pehmein suurin käsin..
Maria kuuli rumpujen äänen yhä lähestyvän-
mitä ihmettä täällä tapahtuu.

Kuu nousi esiin ja valaisi maisemaa ja kun hän katsoi ympärilleen, kaikki ihmiset olivat kadonneet pimeään hämärään
Nukahdinko minä, missä he ovat? Ei, väsymys iski Marian maahan ja hänestä tuntui , kuin hän olisi nukkunut pehmeässä keinussa, jota äiti lapsena ollessa heilutti


Mustis

VARJOJEN SAARI

Jatkumo Katherinen aloittamaan Kesän ketjujännäriin (tarinaan mukaan pääset klikkaamalla tätä linkkiä)
               
Maria seisoi rannalla ja ihmetteli sitä, mihin kaikki ihmiset voivat niin vain yht'äkkiä kadota. Hän muisti selvästi nimet ja perusominaisuudetkin. Kuten esimerkiksi kauniisti vanhentuneen Ellenin, upean Suen, iloisen Jaskan, karismaattisen Onnin, viileän ja etäisen Riston, komean Ricin, tumman Paolon ja monet muut Antista, Lassesta tai Masasta nyt puhumattakaan. Kuu nousi ja Marian päässä suhisi omituisesti. Oliko se ehkä järkytystä haaksirikosta vai jotakin ihan muuta? Ehkä hulluutta. Hän juoksi veteen ja heilutti valkoista, repeytynyttä tanssipukuaan ja katsoi nousevaa kuuta. Vesi viilensi ihanasti hänen jalkojaan ja kuutamo loi uskomattoman sillan veteen. Voisipa kivuta siltaa myöten turvaan, johonkin, mistä hänellä oli vain hämärä muistikuva. Maria vilkaisi taakseen rannalle ja hänen ihonsa nousi kananlihalle. Ranta oli yht'äkkiä täynnä omituisia ja karvaisia otuksia. Olivatko ne gorilloita vai jotakin alkukantaisia villimiehiä. Voi ei, hän ei jaksaisi uida enää metriäkään. Joku huusi heikosti apua ja Maria tajusi äänen tulevan omasta kurkustaan. Hän muisti hämärästi miten Lasse oli nukahtanut puun alle ja miten joku oli lainannut puseron hänen päälleen ja toinen taitellut lehdistä kasvoille suojaa. Maria kääntyi ja kompastui rantahiekkaan ja ennen pimeyttä hän tajusi miten joku gorilloista tarttui lujasti häneen.

- Kuka hän on, kysyi Annikki heidän raahatessaan kaunista, tummaa naista rantavedestä suojaan. He olivat yhyttäneet englantia puhuvan pariskunnan, parrakkaan poliisimiehen Antti Mertasen ja ruotsinsuomalaisen Peterin vaimoineen tullessaan rannalle, jossa Maria oli keikistellyt kuutamossa. Vanha mies löytyi kuolleena puun alta ja ranta oli täynnä ihmisten jälkiä. Kalervo oli varustautunut heti pitkällä kepakolla ja Richart teki samoin.

- Ei aavistustakaan, hänellä on kuumetta ja rannalla on ilmeisesti kamppailtu, joten meidän on syytä pysytellä tiukasti yhdessä ja olla varuillamme sanoi Antti.
- Ehkä jäämme tähän, jatkaa inte, meinasi Peter muille. Kaikki nyökkäsivät ja leiriytyivät kuolleen miehen lähelle. Hourailevalle tytölle laitettiin isoista lehdistä peti puiden alle, ja sen ympärille he kyhäsivät alkukantaisin majan, johon he kaikki mahtuivat. Yhteisö tuntui heti turvallisemmalta ja tutulta. Lasse nukkui  puun juurella ikiuntaan ja Annikki kävi rukoilemassa hänen vieressään. Miehet jakoivat vartiovuorot keskenään ja ensimmäinen vuoro osui Kalervolle, joka jäi valvomaan muiden vaipuessa levottomaan uneen. Viimeiseksi nukkui Yvonne, joka oli etsinyt kuumeiselle tytölle muiden jo nukkuessa parantavia yrttejä ja löytänyt vielä pienen lähteen, josta toi vettä ison lehden avulla hänelle. Yht'äkkiä he havahtuivat kesken uniensa vertahyytävään, alkukantaiseen huutoon...







Richard oli yllättynyt testin tähänastisista tuloksista. Vaaleaan tanssiaispukuun pukeutuneen naisen psykoosi vaikutti syvältä. Nainen oli herännyt kesken uniensa vertahyytävään kiljaisuun herättäen samalla muun seurueen.
”Kaiken järjen mukaan vaikutuksen pitäisi olla jo ohitse,” Richard katseli naisen hourailua. Hän ei selvästikään ollut vielä toipunut näkemästään. Mitään tällaista Richard ei ollut osannut odottaa osallistuessaan projektiin. Kaiken piti olla siistimpää ja paremmin hallittavissa. Nyt tapahtumat etenivät kaoottisesti ilman kontrollia.
Richard päätteli P:n aktivoineen naisen hallusinaatiot. Kun Richardin joukkio oli yhyttänyt naisen rantavedestä, tämä oli ollut voimakkaiden hallusinaatioiden vallassa. Muiden huomaamatta Richard oli juottanut tälle Clyopetris Lecipudum-kasvin lehtiruodosta puristamaansa nestettä. Kasvin erittämä aine oli voimakkaasti rauhoittavaa.
”Mutta mihin hittoon P on kadonnut ja keitä hänellä on mukanaan viidakossa? Meidänhän piti tavata järvellä?” Richard manaili mielessään.  Rannalla olevista jäljistä päätellen toinen joukkio oli ollut täällä vähän aikaa sitten. Sivusilmällä hän tarkkaili naisen vointia. Tämä houraili edelleen levottomasti unissaan.
”Ei, eii!” nainen kiljui.
Richard puristi lisää Clyopetriksen mehua naisen huulille. Hän huomaisi Yvonnen tarkkailevan itseään. Muut olivat vaipuneet takaisin uneen, ainoastaan Kalervo partioi hieman kauempana. Richard oli ottavinaan Yvonnen keräämiä yrttejä ja puristi niistä viimeiset pisarat tanssiaispukuisen naisen kalvakoille huulille. Nainen mumisi yhä levottomasti.

                                      
”Pois, pois luolasta. Paha tulee, ruumis luolan perällä haisee!” nainen huusi ja kimposi yhtäkkiä istumaan. Hänen silmänsä olivat kääntyneet nurin ja valkuaiset heijastivat kuun kalpeaa valoa. Korahdellen nainen vaipui takaisin syvään uneen.
”Mistä helvetistä tuo akka voi tietää Isabelista? Hänhän ei ole voinut käydä lähelläkään luolaa,” Richard mietti ja yritti pitää naamansa peruslukemilla. Hän tunsi Yvonnen polttavan katseen selässään. Kun hän kääntyi naista kohti kohauttaakseen olkiaan ja teeskennelläkseen välinpitämätöntä, liike jähmettyi puolitiehen. Kaikki ryhmän miehet seisoivat puolikaaressa hänen selkänsä takana kepit ojossa. Myös Lasse oli heidän joukossaan. Lassen kasvoja ja vartaloa peitti paksu hämähäkinseittikerros ja hänen avoin suunsa roikkui irvokkaasti.
”Kuvittelet, ettemme tiedä mitä teit Isabelille. Murhaaja!” Yvonne raivosi.
Richard havaitsi liikettä sivullaan. Hänen verensä tuntui jähmettyvän ja jaloista katosi lihasjänteys. Isabel istahti hänen viereensä.
”Mahdotonta, tämä ei voi olla todellista!” Richardin aivot kiljuivat vastalauseen. Richard tajusi huutaneensa ääneen.
”Miksi?” Isabel kysyi vaimealla äänellä.
Richard tunsi nenässään vainajan hajun. Isabelin vartaloa verhosi samanlainen seitti kuin Lassella. Richard pakotti itsensä koskettamaan Isabelia niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuikin. Hänen kätensä osui Isabelin reiteen, ja vastoin odotuksiaan hän tunsi kylmänä hohtavan ihon pehmeänä sormenpäissään.
”Tämä on vain unta, painajaista. Hallusinaatiota,” Richard hoki ja pakotti itsensä ummistamaan silmänsä. Olisi parempi teeskennellä nukkuvaa ja antaa aistien hallusinoida vapaasti.
”Penteleen Tohtori, vasta-aine on mitä ilmeisimmin tehotonta,” Richard manasi. ”Tai sitten P on tehnyt minulle ilkeämielisen kepposen.”
Richard ei tiennyt kuinka pitkään oli maannut silmät kiinni, mutta havahtui kepin töytäisyyn. Se oli Kalervo.
”Sinun vahtivuorosi. Miksi sinä nukut Lassen vieressä, hän on alkanut jo haista?” Kalervo kysyi.
Richard raotti silmiään ja havaitsi makaavansa Lassen ruumiin kyljessä. Hän kavahti taaksepäin.
”Taisin saada oman osani hallusinaatioista,” Richard selitti.
”Niin, mutisit jotain epämääräistä kömpiessäsi tänne,” Kalervo sanoi. ”Mutta en viitsinyt havahduttaa sinua, kun muutoin olit niin rauhallinen.”
”Rantaan oli huuhtoutunut epämääräinen viesti. Se oli pakattu tähän pulloon,” Kalervo sanoi ojentaen tyhjää muovipulloa ja vettynyttä paperiarkkia.
Richard luki viestin: ”Tohtori on kuollut. Tehtävä ei ole enää hallinnassa. T. P”
”Mitä ihmettä tuo voi tarkoittaa?” Kalervo ihmetteli.
”Ei aavistustakaan,” Richard vastasi. Samaan aikaan hän tuijotti viestin päivämäärää. Se oli kirjattu viisi vuotta tästä hetkestä eteenpäin.

(Aikatherine liitti Rinan tekstin tähän.  Ehkä lopullisessa muokkauksessa  julkaisupaikat vielä muuttuvat.. )
Nyt siirrän vuoron listassa seuraavalle eli Kiirikselle;)

Kuva
Wallpapers and Backgrounds - Desktop Nexus


KIIRIS

JATKOTARINA "VARJOJEN SAARI"


(Aikathrinen aloittama jatkotarina. Kiiriksen osuus).:
Rantaa koristelivat yksinäiset hoippuvat jalanjäljet, jotka johtivat suurilehtisen puun katveeseen. Puuhun nojaava nainen, Rilla, oli väsynyt. Kuolemanväsynyt. Janoinen. Rillan vaatteet olivat kamppailussa merta vastaan riekaloituneet, tuskin peittivät enää hänen kehoaan. Huulia kirveli. Suolainen vesi oli hangannut ne vereslihalle hänen uidessaan rantaan. Kurkkua rutisti kuivuus. ”Tässäkö tämä nyt oli”, ajatteli Rilla. ”Tähänkö minä kuolen.” Häntä puistatti ajatus kehoaan syövistä nilviäisistä ja nälkäisistä toukista. Tuo kammottava ajatus sai hänen aistinsa terästäytymään. ”Ei perkele, EI!”.
Kuva: Kiiris
Hän pakotti itsensä jalkeille. Jostain oli saatava vettä. Nopeasti. Syömättä selviää, vaan juomatta ei. Rantavedessä aaltojen rytmissä killui jotain. Jotain kiiltävää. Rilla tunnisti sen kattilaksi. Uponneen laivan karkulaiseksi. Kattila kourassaan hän laahusti takaisin nojapuunsa suojaan, piiloon horisontista nousevalta auringolta. Puiden suurilta lehdiltä tipahteli aamukastetta, jonka hän keräsi talteen. Siemaisi varovasti kattilaan tiputtamaansa vettä. Kostutti huuliaan ja tunsi kuinka elämä alkoi hiljalleen palautua hänen kehoonsa. Ajatukset kirkastua.
Rilla huomasi puun vierellä kasvavat aloevera -kasvit. Hän oli hyvin kasvitietoinen. Tiesi, että aloeveran neste on tervehdyttävää. Terävällä simpukankuorella hän raaputti kasvin pintaa ja sai valkoisen linimentin valumaan. Sillä hän voiteli ihonsa jomottavia haavoja. Sen väkevä maku piti myös verta himoitsevat kärpäset haavoista loitolla.
Kuva: Kiiris

Ympärillä oleva hiljaisuus oli pelottavaa. Epätietoisuus omasta olinpaikastaan oli pelottavaa. ”Missä kaikki muut ovat, ”, ajatteli, ”olenko todella ainoa pelastautunut”. Tunne puistatti ja sai Rillan epätoivon valtaan. Pakkohan täällä on muitakin pelastautuneita olla!. ”Olisipa Markku täällä”, hän voihkaisi. Markkuun hän oli tutustunut laivalla, risteilijällä joka nyt ahteri pystyssä törrötti meressä. Kuin paholaisen ruumis. Suolaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia, tunteet kuohauttivat särkevää kehoa. Sydäntä riipaisi. Hän oli jo ehtinyt ihastua Markkuun, joka oli laivalla muusikkona. Soitti saksofonia isossa bändissä. Rilla saattoi vieläkin kuulla saksofonin metallisen helinän, ihanasti surumielisen voihkinnan...  Ääni sekoittui aaltojen kohinaan. Hän sulki silmänsä ja pakeni muisteloihinsa...
Kuva: Kiiris
Yhtäkkiä jokin tunkeutui Rillan tietoisuuteen.....

arleena  

Varjojen saarelta ulapalle

Rehevien aloeverojen ja palmujen takaa kuului kahinaa. Rilla terästi kuuloaan, joku liikkui. Maa kahisi kuin akelten alla. Kahina lähestyi, Rillasta se kuulosti nyt ryömimiseltä. Onko se vaaniva eläin, Rillaa puistatti.  Hän ei uskaltanut äänähtää eikä liioin liikahtaa. Sydän jyskytti ja kämmenet hikosivat.
- Huhuu, onko siellä joku, Rilla kuuli miehen kuiskaavan äänen.
- Täällä ollaan, Rilla kuiskasi ja helpottunut olo virtasi  lämpimänä aaltona päästä varpaisiin.
Kaktuksien takaa kurkkasi tuttu hahmo.
- Oi, Markku, olet pelastunut. Luulin, että en näe sinua enää, Rilla purskahti vapautuneeseen itkuun.
-  Onneksi löysin sinut. Olen tutkaillut saarta ja merta, miettinyt pakomatkaa. Huomasin lintujen kaartelevan jonkun matkaa merelle. Päättelin, että lähellä täytyy liikkua laivoja. Pari kaveria jäi tuonne rannan tuntumaan.  Olemme tekemässä lauttaa, lähdemme merelle. Haluamme pelastautua tältä saarelta.
Rilla kuunteli Markkua ja oli heti valmis mukaan lautalle.  Minun pelastajani, hän ajatteli.
- Nyt on aloitettava matkavarustelut. Vettä on kerättävä mukaan ja poimittava syötävää.


Markku ja Rilla kävelivät hiljaa hiipien kohti lautantekijöitä.  Rilla tunsi miehet Markun muusikkokavereiksi. Jani ja Leo olivat saaneet lautan jo kasattua, muutamia kiristyksiä tarvittiin vielä ja on tehtävä tukevat laatikot vesiastioille ja ruokatarvikkeille. Miehet olivat keränneet rantaan huuhtoutuneita astioita ja pulloja. Ne täytettiin läheisen lammen vedellä. Jokaiselle riitti puuhaa yllin kyllin. Hiljainen joukko aloitti aherruksensa. Kerättiin hedelmiä, aloeveraa ja kasvien juuria. Tulentekovälineiksi otettiin kuivia puulastuja ja kiviä. Vaivihkaa vilkaistiin puiden lomasta horisonttia kohti.  Näkyisikö laivan silhuettia ?

Aamu alkoi jo kajastaa. Markku hahmotteli karttaa kiintopisteenä lähtösaari. Ilmansuunnat olivat selvillä ja niiden perusteella pääteltiin mantereen sijaintisuunta.  Lauttaan lastattiin viimeisenä isoja pensaspalmun lehtiä aurinkosuojiksi. Kun auringosta näkyi jo pyöreä puolikupu, lähdettiin meloen matkaan kohti rannatonta ulappaa. Hetki oli juhlallinen, kukaan ei sanonut sanaakaan.
- Me pelastumme, Rilla kuiskasi ja muut nyökyttelivät.


Aikatherine

Poliisi komisaari Antti Mertanen oli koonnut oman pienen ryhmän johon kuului nyt Jaska, Risto, Onni ja Kalervo.

Tutkimukset siitä mitä laivalla oli tapahtunut oli hyvin sekavaa, komentosillalle oli tehty isku, jossa oli haavoittunut laivan kapteeni Juhani Jalava, kuolleet ensimmäinen perämies Juha Aaltonen ja luotsi Jouko Heino. 
Iskun tehneet naamioituneet miehet olivat onnistuneet pakenemaan, ilman naamioita heitä ei tunnistettu vaan he olivat mitä ilmeisemmin saarella ja  kukaan ei tiennyt ketä he olivat.
 Antti luotti kuulustelujen perusteella näihin miehiin, heillä ei vaikuttanut olleen mitään tekemistä kaappauksen kanssa.
Mikä sen kaappauksen lopullinen pointti oli, mietitytti yhä Anttia.

He olivat kuitenkin sopineet pitävänsä silmät ja korvat auki joka hetki. Sillä jotain outoa tapahtui kokoajan.
Suurin osa pelastuneista oli leiriytynyt  pienen järven rannalle,  ja virkistävän pienen putouksen läheisyyteen.

Miehet kävelivät meren rannalle  ja  toivoivat löytävänsä jotain uutta  ja myös kateissa olevia ihmisiä.
Laivan sairaanhoitaja Maria oli  nyt jo toipumaan päin Annikin ja Kalervon hoidossa.

Kalervo kertoi : -  Kun Maria on levännyt  saamme hänestä  ja Annikista lisää apuvoimia ja Marian säkissä näkyy olevan lääkkeitä. Meidän on pidettävä niistä hyvä huoli, voimme tarvita niitä .

Onni hihkaisi:  -  Katsokaa ! Jotkut yrittää lähteä lautalla!  Onko ne ihan hulluja?  Meillähän on vedetty rannalle  monta pelastusvenettä, nuo ei ehkä tiedä niistä. 

Risto lähti juoksemaan kovempaa ja huusi täysillä:   -  Hei älkää nyt kiirehtikö, on meillä veneitäkin jos merelle mieli tekee. Odottakaa nyt jutellaan ainakin..

Rilla naulitsi katseensa Ristoon ja huusi: - Okei, tässähän me vasta testataan pysyykö tämä edes pinnalla.
Rilla, Markku, Jani ja Leo meloivat takaisin rantaan.

Antti kiiruhti askeliaan, hän tutkiskeli nuoria läpitutkivalla katseellaan ja totesi:
- Hei tehän olette laivan muusikot??
- Jep, niin ollaan sanoi Leo  ja jatkoi: - Ketähän te olette? Missä ne veneet on?  Me ollaan uitu ja kelluttu pelastusliivien varassa.  Ei tänne kannata jäädä asumaan, isompi laivareitti kulkee tuon  uponneen laivamme  näkökantamassa..

- Niinpä tietenkin totesi Antti ja esitteli itsensä ja  Jaska kaivoi repustaan keräämiään hedelmiä, jonkinlaista leipääkin oli Annikki paistanut, jyvistä joita naiset oli keränneet ja jauhaneet.

Heh, täällähän on osaavaa porukkaa totesi Markku..

Kun ollaan syöty ja juotu vesi niin lähdetäänpä  järvelle sanoi Antti.

Järvelle?  Hymähti Rilla,  lähes epäuskoisena.

Saapuessaan järvenrannalle koko porukka pysähtyi.
He kuulivat hiljaista  surullista laulua.

Rikhard istui loitompana muista  hän katseli miten porukka hautasi Lassen  kuoppaan, jonka  he olivat yhdessä kaivaneet.
Lasse oli kuollut aivan yllättäen, ehkä sydän oli pettänyt.

Peter , Ellen, Sue, Masa, Ric , Paolo ja useita muita läsnä olevia seisoi kuopan äärellä  haudan peittyessä hiekkaan ja multaan. Naiset pudottivat myös tuoksuvia kukkia laulaen hiljaa   http://youtu.be/D_ewLnUNiIA

Lassen muisto tilaisuudesta tuli lopulta koskettava yhteinen hetki.

Jani etsi käsiinsä pelastamansa punaisen kitaran.
Markku ja Leo soinnuttelivat  rummuttamalla. Heille muusikoille oli automaattisesti  lähtenyt mukaan rakkaat soittimet ja ihmeen hyvin ne olivat säilyneetkin.

Maria nosti katseensa ja totesi:
  -  En kuullut harhoja, ne oli nuo rummut, joiden äänen kuulin lyhyen hetken .
Ja kun Maria tarkemmin katsoi, hän ajatteli, että taisi olla tuo karvainen Antti se outo johon hän törmäsi eksyksissä. Ruskettunuthan Antti oli ja lomaparta oli kasvanut reheväksi.  Maria ei silti sanonut mitään, kai tuo seikka selviäisi aikanaan.

Antti huomasi Marian katseen, hän hymyili. Maria oli upea nainen, hänen sydämensä oli lyönyt tuhatta ja sataa kun Maria oli esitellyt itsensä..
Yleensä niin puhelias, rohkea ja vilpitön Antti oli kuin kielensä niellyt. Kun Maria oli esittänyt viidakon Janea, Antti oli tikahtua nauruun, mutta juuri sillä hetkellä hänellä oli kiire, hän oli löytänyt mielenkiintoisia jälkiä.

Tuo luola  rinteellä ja sen asukit puuhailivat jotain , joka vaati valppautta.

Antti löysi pienen laatikon, jonka sisällä oli päällä lakritsapiippuja.
Niiden alla oli pieniä rasioita, joissa ei ollut merkintää mitä ne sisälsi, valkoiset ohuet tabletit liukenivat veteen lähes saman tien.

Antti ja Jaska olivat yhdessä tutkineet ja tehneet testejä. Vesiliukoinen tabletti oli tappanut kaikki pikkueläimet, joille he olivat testin tehneet.

Aine oli selvästi laivalta kotoisin ja sen täytyi liittyä jotenkin laivan kaappaukseen.  Oliko ainetta jossain enemmän, jos oli se oli tuhottava  ettei se joutuisi ihmisten käsiin.

Oudot todelliset hallusinaatio kokemukset viittasivat siihen, että ainetta oli annettu vähäisessä määrin, jopa Marialle.
Siksi Antti oli valinnut Annikin ja Kalervon  Marian suojelijaksi.

Maria oli selvästi nyt jo toipunut  ja toisaalta Maria oli hyvin uupunut alussa ja levon tarpeessa.   Kunpa olisin tiennyt, että hän oli silloin kun tapasin jo välittömässä vaarassa.




Antti antoi merkin Kalervolle ja  he lähtivät vaivihkaa paikalta . Antilla oli nyt melko selvää mikä paikka oli tutkittava hyvin tarkoin.



Kertootarinaa

pieni pala jännitystä

Taivas tummui samaan aikaan kuin raskaat pilvet ikäänkuin putosivat alas . Vettä satoi kaatamalla. Kivet olivat liukkaita.
Antti ja Kalervo talsivat kohti luolaa, sitä nopeammin mitä enemmän myrsky löi kasvoihin.
Kalervo jäi jo hieman jälkeen ja hengästyneenä .
Anttti jatkoi nousua ja sanoi
- Ihan rauhassa vaan Kalervo, ei mitään hätää vielä muutama askel niin olemme suojassa.
Luolan yläpuolinen kalliokieleke oli kuin lippa hatussa.
Illan viimeiset valonsäteet valaisivat enää heikosti. Antti otti taskustaan pienen taskulampun, sitä oli käytettävä säästäen, täältä ei saanut uusia pattereita.
Kalervo puuskutti luolan suulla
- Tämähän näyttää ihan tyhjältä. Luulin että Isabel on täällä, kun hän ei ollut järvellä.
- Jaa, minä en uskonut, että Isabel olisi jäänyt tänne yksin, totesi Antti ja jatkoi
- Yritetään löytää jotain laatikoita, mitä tahansa rasioita. Katso tarkkaan jos näet, mitä tahansa muuta kuin kiviä ja hiekkaa.
Kalervo sanoi
- Tuossa he lepäsivät, outoa että enää ei ole edes niitä vaatteita, ei mitään. Miksiköhän tämä on tyhjennetty, minä taidan muuttaa tänne Annikin kanssa, täällä on ainakin kuivempaa.

Antti käveli peremmälle aina luolan perälle asti.
- Mikäs kivikasa täällä on.. Antti siirteli ja viskoi kiviä ympäriinsä, jossain täällä on varmasti niitä huumeita, mitä sitten lienevätkin. Käsi osui lopulta johonkin pehmeään, kankaaseen ..
Antti raivasi yhä lisää kiviä pois hien valuessa otsalta aivan virtana.
- Pidä Kalervo lamppua, on helpompi raivata tätä kasaa, täällä on kyllä piilotettu paljon vaatteita. Minkä helvetin takia , joku piilottaa rättejä. Tässä ei oo mitään järkeä... Samalla hetkellä Antin käsi osui hiuksiin..
- Antti kalpeni ja nosti hiuksia nähden Isabelin kasvot. Se perkele on tappanut Isabelin, katso nyt Kalervo, Isabel on kuollut, nuo vaatteet ovat hänen. Muuta täällä ei näytä olevankaan.
Antti ja Kalervo kantoivat Isabelin ruumiin luolan etuosaan.
Sinä olet nyt siinä Isabelin vieressä, minä tutkin ympäristöä. Ilmoitti Antti tiukkaan sävyyn.
- Kalervon sydäntä kylmäsi kun hän ajatteli mitä kaikkea tähän sisältyi. Antti etsi tietysti todisteita, jotain jälkiä joilla todistaa tappaja, vaikka se ei liene kovin vaikea arvata. Tietenkin se on Rikhard. Rikhard jäi järvelle, entä jos se hullu tulee tänne Kalervo pohti ja otti maasta kouran kokoisen kiven, jos se tulee vaikka päälle...
Antti tutki ja keräsi pieniäkin löytöjään omaan reppuunsa, ei jälkeäkään mistään tableteista, ei edes lakritsapiippua. Lopulta hän löysi pienen kipon, jossa oli vettä. Minulla on jano, ihan kamala jano ja hän oli jo vähällä juoda veden, kun yhtäkkiä pysähtyi. Veden pinnalla oli kuolleita ötököitä, kuolleita.
Antti mietti mihin laittaisi vesitilkan talteen, sitä tarvittiin todisteeksi. Hän löysi repun pohjalta pienen muovipurkin, siinä oli hänen mikreeni lääkkeensä, aina mukana kaiken varalta.
Hän laittoi pillerit povitaskuun ja kaasi veden purkkiin..
Vaikka kuinka tutkisi muuta ei löytynyt, ehkä jos olisi lapran miehet paikalla löytyisi paljonkin kaikenlaista .
Antti tuli lopulta Kalervon luokse ja sanoi,
- Meidän on nyt lähdettävä takaisin ja kannettava Isabel järvelle.
- Ei helvetissä! Pimeässä ja vesisateessa, en lähde mihinkään, levätään hetki, minulla on vettä ja muutama omena, syödään nukutaan hetki, jaksan sitten.
- Okei okei, tehdään niin sinä nukut nyt, minä pidän vahtia kaiken varalta. Sanoi Antti.
Loppulta Anttikin torkahti hetkeksi, väsymys voitti, mutta alitajunta valvoi.
Antti heräsi täysin valveille linnun rääkäisyyn. Mikä lie ollut lintu, musta kuin korppi, senverran iso että varmaan kuolleen raatelisi..
Antti potkaisi Kalervoa kevyesti ja tokaisi,
- Heräähän nyt kaveri, meidän on lähdettävä. Aamuauringon ensisäteet valaisivat koko luolan.
Nyt kaikki näkyi selvästi. Veren tahrima kivi, vaaterievut, pieniä tavaroita, kultainen korvakoru, se oli irronnut Isabelin korvasta. Seinustalla ikäänkuin pienessä luonnon hyllyssä oli yksi pieni valkoinen rasia. Antti syöksyi rasian kimppuun ja avasi sen. Se oli tyhjä, mutta tabletista murentunutta hienoa jauhoa oli pohjalla. Antti työnsi rasian taskuunsa.
- Nyt lähdetään hän sanoi Kalervolle. Antti oli tehnyt Kalervon nukkuessa pienen paarin tapaisen, vaatteista ja muutamista oksista joita löysi luolan suulta.
He laittoivat Isabelin siihen ja lähtivät kävelemään rinnettä alas.
- Katsoppas Kalervo, näin pian tulee polku siihen missä ihminen muutaman kerran kulkee.
- Niin tulee, siinä on Isabelinkin jalanjäljet..
- Sinäpä sen sanoit. Tuumasi Antti.

He saapuivat jo alavammalle maalle ja päättivät levätä hetken.
- Tuolla on näköjään jotain hedelmiä puussa, oiskohan ihan päärynöitä? Kysyi Kalervo, jonka eväsreppu alkoi olla tyhjä.


- No kerätään talteen, eihän noita liikaa ole. Sanoi Antti.
He laskivat Isabelin maahan, ja keräsivät vihreitä päärynän näköisiä hedelmiä.
Kalervo kiersi toiselle puolelle puuta ja katsoi epäuskoisena maahan.

- Antti tule tänne , täällä on lisää ruumiita.
- Mitä sinä horiset?
Antti säntäsi katsomaan ja aivan oikein, siinä makasi Rikhard hyvin verisenä ja hyvin kuolleena.

Antti tutki nopeasti ruumiin, se oli jo kylmä. Rikhard oli kuollut joskus yöllä, hän oli lähtenyt ehkä pian heidän peräänsä, joku muukin oli lähtenyt Rikhardin perään.
Kuka, se oli arvoitus. Mutta pysytäämpä ihmisissä jotka olivat Rikhardin läheisyydessä eniten.. joku heistä. Yvonne, ei , ei Yvonne. Hän tiesi kyllä jotain, mutta tämä on tapahtunut isolla veitsellä, Rikhardin omalla, miten hänellä olikin sellainen iso viidakkoveitsi mukana? Peter oli Yvonnen seurassa, Peter on tarkkailtava ja tarkistettava alibi, ennenkuin kukaan tietää mitään.

Antti selitti Kalervolle suunnitelman.
Tilanne oli nyt senverran vakava, että heidän oli parasta peittää ja piilottaa molemmat ruumiit .
Ensin oli parempi tarkistaa joka ikisen liikkumiset, kuka näki, kuuli tai tiesi jotain..

Antti ja Kalervo siirsivät ruumiit syvemmälle puiden ja pensaiden taakse. Yhden villiruusupensaan alla oli sopiva syvänne, he laskivat molemmat ruumiit siihen, ja peittivät ensin puiden ja pensaiden lehdillä ja lisäsivät oksia ja vähän irtokiviäkin päälle. Vielä kevyt kerros lehtiä ja oksia.

- Kalervo sinä kysyt juuri niin kuin neuvoin, mutta varoen. Älä paljasta näitä löytöjä, tässä tilanteessa ei ole enää väliä, vaikka joku muu heidät löytäisi. Emme saa mitään oikeaa tietoa tai saamnme murhaajan tai murhaajat kimppuumme tietämättä ketä he ovat. Lupaatko nyt , etkä kerro Annikille, et Marialle. Pidä heitä tarkoin silmällä, suojele heitä he ovat vaarassa, varsinkin Maria. Usko minua.. Marialla oli joko näky, kun hän oli huumeen vaikutuksessa, tai hän on jopa nähnyt tai kuullut jotain.

On parempi , että menet nyt ensin Annikin ja Marian luokse. Pidä heidät vierelläsi. Minä menen ensin Peterin luokse, ellen törmää muihin.

Kalervo lähti raskain mielin, hän ymmärsi, että tämä oli nyt hyvin tärkeää, hänen piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi ollut vain keräämässä hedelmiä..
Yhtäkkiä Kalervo tajusi Antin koko suunnitelman ja sanat. Hänen rakas Annikkinsa olisi suuressa vaarassa, ja Maria niin nuori ja villin kaunis tyttö.. Kalervo tekisi parhaansa.
****************
 
Rakkauden hetki
Jo kaukaa tuli vasta hiillostetun kalan tuoksu, ja Kalervo näki Annikin ja Marian touhuavan tulen lähellä.
Höyry kohosi kattilasta juurimukuloiden kiehuessa.
Laakeilla puisilla vadeilla oli merivesi kuivunut ja heillä oli hiven merisuolaakin.

Annikki huomasi Kalervon lähestyvän ja juoksi suoraan kohti ja takertui kaulaan.
- Voi rakas, minä olin niin huolissani. Onneksi Maria, Yvonne ja Peter olivat kanssani ja ovat auttaneet ruuanlaitossa.
 Jaska, Markus, Onni, Risto ja Peter lähtivät merelle veneellä, heillä on tarkoitus kalastaa lisää ja samalla tarkkailla mahdollisia laivareittejä.

- Missä Yvonne on? Kysyi Kalervo.

- Yvonne lähti juuri Rillan , Suen ja Liisan kanssa keräämään polttorisuja. He ovat jossain aika lähellä.. Myrsky on onneksi joskus hyödyllistä, se on kaatanut puita. 
- Olivatko Peter ja Yvonne sinun kanssasi myös yön? Kysyi Kalervo.

- He olivat tuossa viereisessä majassa, kun pyysin. Maria oli myös ja Rilla sekä hänen kaverit siirsivät majansa tähän viereen. Tuskin olisin saanut unta, ellei pojat olisi soittaneet ja oli yllätys, että Rilla osaa myös laulaa kauniisti.

Maria katseli Kalervoa ja tokaisi.  – Minä lupasin käydä Helenan kanssa järvellä, käymme pesemässä näitä vähiä vaatteita. Tulemme  sitten myöhemmin syömään, jos saamme järvestä kalaa tai simpukoita tuomme tullessamme.

- Ok. Pysykää lähettyvillä   ja älkää viipykö pitkään  lähdemme  käymään meren rannalla, kerro Antille jos näet hänet missä olemme.

- Kerrotaan jos näen sen karvaturilaan virnuili Maria ja juoksi  jo rannalla odottavan Helenan luokse, iso kasa vaatteita kainalossaan.

Kalervo otti vaimonsa hellästi syliinsä ja suuteli hänen otsaansa, silmiään, korviaan ja huuliaan. 
Kalervo halusi rakastella Annikkia, eikä Annikki vastustellut. Ketään muita ei ollut juuri nyt paikalla. 
He laskeutuivat maahan ja unohtivat kaiken muun. Kalervon kädet hyväilivät Annikkia kiihkeästi Kalervon parta oli pehmeän silkkinen, se kiihotti Annikkia enemmän kuin mikään koskaan.  He keinuivat toisissaan ja suutelivat huohottaen, laueten lopulta yhtaikaa.

- En unohda tätä koskaan, huokaisi Annikki.
- Kunpa pääsimme muistelemaan tätä kotiin, kaipaan omaa sänkyämme ja sitä kaikkea mitä meillä oli.  Sanoi Kalervo antaen vielä hellän suukon Annikin huulille.
He kuulivat naisten hälisevän äänen. Yvonne ja muut naiset seurasivat perässä. Heillä oli oksia, risuja, puunkappaleita ja tuoreita hedelmiä mukanaan.
Yvonne pysähtyi nähdessään Kalervon  ja hihkaisi,
- Mihin sinä jäit yötä myöten? Annikki oli niin huolissaan. Minä haluaisin jutella jos sopii…
- Jutellaan myöhemmin,  minä lähden, kun olemme vähän syöneet Annikin kanssa käymään meren rannalla. Mennään vastaan kalassa olevia ja kuulemaan onko mitään uutta.
- Tässähän me pyöritään järven rannalla. Tulkaa valoisaan aikaan takaisin. Huikkasi Yvonne
 

Samalla Kalervo muisti Antin kehoituksen ja pysähtyi  huutaen:
- Maria tule mukaan, ehtii ne rievut pestä myöhemmin, käydään yhdessä meren rannalla ehdimme hyvin päivän aikana vielä takaisinkin. 

-Joo,lähdetään vain, saadaan vähän liikuntaa ja minä haluan nähdä merelle.. Maria vastasi myöntyvästi ja heitti pyykit maahan, -Kyllähän nämä todella ehtii...ja onhan täällä muitakin pyykkäreitä..
Kalervo oli tyytyväinen, kolmestaan retki meren rantaan olisi 
kaikinpuolin turvallisempi, hän tuumaili .  
Aurinko heloitti  kirkkaalta taivaalta, kävllessä tuli kuuma ja hiki kirposi iholle.
Naiset puhuivat vilkkaasti, aivan kuin hetkeksi unohtaen missä oltiin ja tietämättä mitä kaikkea oli tapahtunut.
Yhtäkkiä Maria alkoi kysellä:
-Oletteko nähnyt Isabeliä ja Richardia, minä en ole nähnyt Isabelia kahteen päivään, Richardin näin järvellä eilen, pitäisiköhän meidän käydä siellä luolalla, missä he majailevat?
- Ei nyt, me emme ehdi valoisaan aikaan molempiin, nyt mennään meren rantaan, katsotaan pelastusveneet ja tarkastetaan rantaa. Ehdimme myös kalastusporukkaa vastaan ajoissa. Kalervo sanoi topakasti.
- Niin, minä vain ajattelin...huokaisi Maria hiljaa

Annikki sanoi rauhalliseen tapaansa Marialle.
- Minä en ole siellä käynyt  ollenkaan, jospa he haluavat olla kahden, Isabel oli niin hermostunut  kun viimeksi hänet näin, jotenkin pois tolaltaan, toivottavassti  Richard on osannut rauhoittaa ja lohduttaa häntä.
- Richard on paha...en pidä Richardista...  mutisi Maria hiljaa.

Kalervo kuunteli ja mietti ," tuo on hyvin arvioitu, mutta emme tiedä vielä koko totuutta. Joku toinenkin on paha..pahempikin.."


jatkuu..

7 kommenttia:

  1. tähän voi myös jättää ilmoituksen osallistumisesta ja tiedon mistä linkistä uusi teksti on saatavissa.

    VastaaPoista
  2. Hei, laitoin oman tarinanpätkäni sähköpostilla tulemaan.

    VastaaPoista
  3. kiitos Rina, sijoitin tekstin Mustiksen jälkeen, nyt en ehdi syventyä tämän jännärin loogiseen järjestykseen.. jospa joku kutsutuista tulisi apuun nyt olisi aika miettiä miten tarina muotoutuu yhtenäiseksi, tosin olosuhteet suovat rinnakkaistapahtumille myös tilaa.. mietin näitä, kun palaan lomilta.. Jos joku kutsutuista tekee lisätekstiä laittakaa yhteyslinkki kommiin ..

    VastaaPoista
  4. Hienoa että Rina jatkoi tätä "hullun tohtorin hallusinaatiotestit" -teemaa =) Ajallisen jatkuvuuden takia tässä on kai paras seurata vuoroin Richardin toilailuja ja vuoroin pääjoukon sekä Rillan poppoon eloa juuri tähän tapaan, ehkä tarinan teemat nivoutuvat vielä yhdeksi loppuhuipennukseksi, tuskin kuitenkaan onnelliseksi =:o

    VastaaPoista
  5. Koska kukaan ei ole nyt jatkanut tarinaa, yritin koota itse teksteistä johdonmukaista kertomusta, se on aika vaikeaa kun ei osaa mennä toisten kirjoittajien ajatuksiin, ei ainakaan niihin kaikkein jännimpiin.. jos nyt joku aiemnmin kirjoittaneista halusaisi jatkaa, niin sana on vapaa.. lähetä vain ilmoitus mistä haen. sähköpostini osoite on sivupaneelin esittelyssä

    VastaaPoista
  6. Moi! Jännittävää ja eloisaa on kerronta. Luen tätä vielä uudelleen.
    Huomasin että Minulta löytyy ainakin kaksi tarinaan sopivaa kuvaa.
    Lisääkin varmaan löytyy arkistoistani, kunhan hahmotan tarinaa ja muistan kuviani.
    Höyhenkuva sopisi Sylviiran kerrontaan, jossa puun oksilla on höyheniä, kuin tienviittoina.
    Kertoo tarinaa, Maria on vesiputouksella ja näkee komean miehen, siihen löytyisi komea miehen alaosa (tumma mies).
    Lähetänkö sähköpostiisi?

    VastaaPoista
  7. Moi! Jännittävää ja eloisaa on kerronta. Luen tätä vielä uudelleen.
    Huomasin että Minulta löytyy ainakin kaksi tarinaan sopivaa kuvaa.
    Lisääkin varmaan löytyy arkistoistani, kunhan hahmotan tarinaa ja muistan kuviani.
    Höyhenkuva sopisi Sylviiran kerrontaan, jossa puun oksilla on höyheniä, kuin tienviittoina.
    Kertoo tarinaa, Maria on vesiputouksella ja näkee komean miehen, siihen löytyisi komea miehen alaosa (tumma mies).
    Lähetänkö sähköpostiisi?

    VastaaPoista