tosi ystävä

OODI KOIRALLE

 Koira kysyy minulta

enkä minä vastaa.

Se hypähtää, juoksee pitkin piennarta ja kysyy

sanattomasti

ja sen silmät

ovat kaksi kosteaa kysymystä, kaksi märkää

liekkiä jotka pyytävät vastausta.

enkä minä vastaa,

en vastaa koska

en tiedä, en mahda mitään.

Avarilla vainioilla me kuljemme,

mies ja koira.

Lehdet hehkuvat

kuin joku

olisi suudellut niitä,

jokaista erikseen,

maasta kohoavat

kaikki appelsiinipuut

levittäen ilmoille

pienet planetaarionsa,

lehvistöjen yötaivaat,

ymmyrkäiset ja vihreät,

ja me kuljemme, mies ja koira,

nuuhkien maailmaa, apilaa kahistellen

Chilen vainioilla,

syyskuun kirkkaiden sormien lomissa.

Koira pysähtelee,

ajelee mehiläisiä,

hypähtää läikähtävään lätäkköön,

kuuntelee kaukaista kaukaisempia

koiranhaukkuja,

lirauttaa kiven juureen

ja tuo minulle kuononpäänsä,

tuo sen minulle kuin lahjan.

Siinä piilee sen hellä raikkaus,

sen kautta sen hellyys puhuu,

ja noin se kysyy

kahdella silmällään

miksi on päivä, miksi tulee yö,

miksei kevät

tuonut korissaan

mitään

harhaileville koirille

paitsi hyödyttömiä kukkia,

kukkia, kukkia ja kukkia.

Niin kyselee

koira

enkä minä vastaa.

Vaellamme,

mies ja koira joita yhdistää

vihreä aamu

ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys

jossa vain me

olemme olemassa,

tämä kasteisen koiran

ja metsärunoilijan ykseys,

sillä lymyileviä lintuja

ja salaisia kukkia ei ole olemassa

kahdelle kaverukselle,

kahdelle metsästyskumppanille:

on vain viserrystrillejä ja tuoksua,

maailma jonka yö

on tislannut kosteaksi,

vihreä tunneli ja sen päässä

niitty,

appelsiinintuoksuisen ilman humaus,

juuriston supina,

elämä joka kulkee jalan,

hengittää, kasvaaja yliaikainen ystävyys,

onniolla koira ja olla ihminen

yhtyneenä

yhdeksi eläimeksi

joka kulkee liikutellen

kuutta jalkaa

ja yhtä kasteenkosteaa

häntää.

Pablo Neruda – Andien Mainingit