Reaktiot

Pohdin tänään mikä muuttaa ihmisen mielen hallinnan  lähes täydellisesti määrätyissä olo suhteissa.

Tavallisessa arjessa pakertaessani saatan uupua liian työn ja stressin alla. En saa unta, kun pohdin miten ratkaisen ongelman.

Olen työssä väsynyt ja pian olen kierteessä , jossa tarvitaan nukahtamis lääkettä, ahdistus lääkettä .

Itse asia jää taustalle ja hoitamatta. Alan hoitamaan oireita ja tulen yhä masentuneemmaksi. Tarvitsen yhä enemmän pillereitä , jolla tukahdutan tunteen, suruni tai pelkoni. Saatan ottaa alkoholia ja ajautua yhä pahempaan kierteeseen, saan lopputilin ja velat kaatuvat päälle.

Vihaan itseäni sinä surkeana oliona ja alan ajatella, on helpompaa kuolla. Jonain päivänä pettymysteni malja on täynnä  nielen joka kerta jotain uni lääkettä tai psyyke lääkettä, alan torkkua jo horteessa, ehkä havahdun ajatukseen, nyt sitten vain kuolen.


Ehkä pelästyn ajatusta ja soitan hätä numeroon viime hetkellä ja pelastun. Sairaala huuhtoo lähes joka päivä jonkun onnettoman. Huuhtoo ja antaa vähän terapiaa jos potilaana on siihen valmis. Ketään toiselle vaaratonta ei välitetä väkisin auttaa. Sairaala paikkoja on vähän , lääkäri kirjoittaa uudet reseptit. Joskus, joku voi havahtua tässä tilanteessa ja hakeutua  hoitoon.

Yksin ei jaksa. Maailma on välinpitämätön, jostakin on löydettävä elämän lanka, johon tarttua kiinni että jaksaa ponnistella yli pahimman. Hyvä ystävä voi olla sillä hetkellä elämän lanka. Jos  pystyn päästämään hänet kyllin lähelle sitä todellista kipua, joka on lopulta alkanut pienestä . Muurahaisesta on kasvanut norsu.Edessä on joko oman mielen herääminen tai elämästä luopuminen.

Tutkimusten ja tilastojen mukaan, itsemurhia tekevät eniten masentuneet tai  raskaassa henkisessä paineessa elävät ammattien edustajat. Nuoret, joilla on suuria pettymyksiä elämän odotusten suhteen , rakkaus surut tai kiusatuksi tuleminen. Alkoholi ja huume riippuvaiset. Yli herkät ihmiset, tunne ihmiset  jotka eivät erota syytä tai seurauksia.

Katsoin kerran elokuvan. Pääosaa näyttelevä henkilö tilasi ammatti tappajan itselleen murhaajan.  Vähän ajan kuluttua, henkilö havahtui elämään ja taisi jopa rakastua. Hänelle tuli hirveä katumus  ja tappaja jahtasi , tehdäkseen työn, josta oli maksettu. Se oli hyvin vaikuttava elokuva, en kerro miten kävi, jos joku haluaa vaikka joskus katsoa. Sen voin kertoa, että hän teki kaikkensa estääkseen aiemman tahtonsa..

Äskettäin luin myös kertomuksia sota-ajalta keskitys leiri olo suhteissa. Siellä oli ihmisiä ahdettu tuhansia yhteen kasaan. He näkivät nälkää, tappamista, heiltä vietiin kaikki maallinen, jopa vaatteet päältä ja kaikki pienetkin esineet, kuten vihkisormukset. Naiset erotettiin miehistään, lapset molemmista vanhemmistaan.

  Näissä olo suhteissa ei tapahtunut juuri lainkaan itsemurhia. Miksi? Mikä antoi heille voimaa taistella ja keksiä kaikki keinot, joilla saattoi selvitä äärimmäisessä kurjuudessa päivästä toiseen.

Miljoonia ihmisiä surmattiin kaasukammioissa , ja omat kohtalon toverit hautasivat heidät, ellei heitä kuljetettu krematorioiden polttouuneihin.
Tämän kaiken keskellä eli kuitenkin toivo. Pieni toivon kipinä. Mikä sen antoi? Mistä se tuli?

Ajattelen niin, että se tuli yhteisyydestä, siitä kollektiivisuudesta, jossa todellinen elämän halu oli hallitseva. Monet kuolivat sairauksiin ja vanhukset uupuivat ylivoiman edessä. Lapset , viattomat lapset katsoivat kauhistunein silmin kaikkea, silti mielessä rukous, - ei minua. Älkää hakeko minua.
Samankaltaisuuden kokeminen oli ainut voimavara. Heikompia tuettiin, elämän puolesta taisteltiin niissä olo suhteissa, joissa nykyarjessa oleva masentunut ja elämään pettynyt ei saa itselleen saman kaltaista voimavara. Hänen ympärillään ei ole kollektiivista suojelijaa, rohkaisijaa.

Tuntuu, kuin kuoleman merkityksen todellisuus avautuisi ihmiselle vasta, kun mitään mutta ei ole jäljellä.

Mietin nyt vain sitä, kun pienessä Suomen maassakin on  niin paljon masennus lääkkeiden ja ahdistulääkkeiden käyttäjiä, joilla on oireet. Paha olla, ei kestetä , omien tekojen seurauksia.

On myös perinnöllistä sairautta, jossa voitaisiin nykyaikana hoitaa tehokkaammin  mieli liki keskiarvon.

Järjestelmä on valitettavasti romahtamassa, se tuntuu pahalta. Päivä lehdistä saamme lukea, kuinka jo koko perhe kuntia on valmiina luopumaan elämästä, vain siksi, että on suuret taloudelliset ongelmat.

Tosiasia on kuitenkin, kukaan ei joudu Suomessa elämään keskitys leiri olo suhteissa, jokainen ihminen saa sosiaalisen järjestelmän kautta apua sen verran, että se riittää elämän haluun.

Sen ainut este on nyt kollektiivinen häpeä.  Luovuttaja ajattelee, elämälläni ei ole enää mitään mieltä, olen epäonnistunut , en ole saanut mitään mitä olen halunnut,en ole mitään, kukaan ei välitä minusta.

 Näinhän ei todellisuudessa ole, vaan hyvin monet ystävät ja tutut tuntevat vain avuttomuutta, ei tiedetä miten auttaa.   Vaikeinta on auttaa ihmistä joka on sulkeutunut ulkopuolisilta kokonaan. Estäen kaiken tuen ja avun.  

Minulla on sellainen kuva asiasta, että ihmisinä, emme vieläkään ole pystyneet ratkaisemaan tätä ongelmaa. Viisaita on paljon, puheet ei auta. Mikä olisi se teko, jolla voidaan herättää ulkopuolisista syistä masentuneiden ihmisten auttamiseksi.

Rakennetaanko toivottomien taloja, otetaan heiltä kaikki pois, sullotaan yhteen katsomaan omaa kipua toisten kipujen maailmassa. Herättäisikö se elämän halun? Olisiko se parempi lääke kuin turraksi vievät lääkkeet. Millaisia ovat nykyajan sairaalat ja hoitomenetelmät. Ymmärrän kyllä että todella vaikeat tapaukset on erotettava ja suojeltava heitä, jopa itseltään sekä muilta ihmisiltä.

Sisäsyntyiset sairaudet ovat kuitenkin käsittääkseni pienempi osuus, kuin juuri kertomani ulkoiset syyt.Ja ne ovat myös rajumpia oireistaan, en ole alan ihminen, joten en sano enempää.

Kuka tietää. Minä en tiedä. Kunhan pohdin.  Yritin kirjoittaa minä muodossa, ettei kukaan tuntisi kipua. Joissakin kohdin tämä lähti yleiseksi. En ollut elokuva tähti, en ollut keskitys leirillä. 

Mietin vain sitäkin, mahdetaanko sairaalassa kokeilla riittävästi lääkkeetöntä hoitoa. Niillä ihmisillä, joilla terapeuttinen keskustelu, kuva tai musiikki terapia voisi olla parempi tai vaikka tanssi. En tiedä. Mietin vain. 


Jos tuska on oma, tai ystävän, läheisen niin,  miettimään, kuka ystävä tai tuttu on yrittänyt lähestyä ja ottaa häneen yhteyttä.


Elämän kunnioitus ja terve elämän halun suojelua kollektiivisesti.